Tahtoa ja tietoa Bulgariaan

Koska kevät tuo tullessaan ikävää valoisuutta, olin lauantai-aamuna hereillä jo seitsemän aikaan. Päivä sai vähän kurjan lähtölaukauksen, kun katsoin viikolla esitetyn dokumentin Bulgarian Mogilinon lastenkotiin hylätyistä lapsista.

Kaikki Mogilinon lapset olivat vammaisia. Vanhemmat olivat hylänneet heidät, eikä kenelläkään ollut toivoa kotiin paluusta tai pääsystä uuteen kotiin. Lapset oli luokiteltu koulutuskelvottomiksi, joten heille ei opetettu laitoksessa mitään. Lisäksi lapset oli luokiteltu laitoksen sisällä ainoastaan makaaviin ja käveleviin. Kaikkia lapsia vammaisuuden asteesta tai laadusta huolimatta hoidettiin samalla tavalla. Hoito tässä tarkoittaa pikaista syöttämistä ja pesulla käyttämistä.

Brittiläinen kuvausryhmä vieraili laitoksessa useita kuukausia. Tällä välillä osa lapsista kuoli, suurin osa taantui entisestään. Mogilinon lastenkodin johtaja kertoi, että syy huonoon tilaan on osaamattomissa ja laiskoissa hoitajissa. Hän itse kertoi tehneensä hyvää työtä esimerkiksi hankkimalla laitokseen kasettisoittimia, televisioita, huollattamalla kuntosalin ja ostamalla uima-altaalle aurinkovarjoja. Lapset eivät koskaan käyneet ulkona, eikä heidän kanssaan tehty mitään. Kuntoutus ei kuulunut laitoksen ohjelmaan.

Bulgarian edelleen toiminnassa olevissa 140 lastenkodissa, jotka vastaavat tasoltaan Mogilinoa, on yhteensä 8600 lasta. Noilla lapsilla ei ole mitään toivoa paremmasta. Periaatteena on, ettei aikaa ja rahaa tuhlata heidän kouluttamiseensa. Monet lapsista oppisivat puhumaan, kirjoittamaan ja lukemaan, jos heille suunnattaisiin oikeanlaisia tukitoimia.

Bulgarian lastenkotien vammaisia lapsia varten on perustettu avustusjärjestö, jonka keräämillä tuotoilla on voitu auttaa osaa lapsista. Lastenkodeissa taloudellinen apu otetaan mielellään vastaan, kun lapsille voidaan tarjota esimerkiksi ravitsevampaa ruokaa. Lisäksi tarvitaan kuitenkin tietoa ja koulutusta bulgarialaisille hoitajille erityislasten kanssa toimimisesta.

Kuntoutus kuuluu vammaisen ihmisen perusoikeuksiin. Jokaisen ihmisen on voitava saavuttaa se taso, jolle hän fyysisesti ja psyykkisesti kykenee. Jokaisella on oikeus saada tähän tarvitsemaansa tukea. Ihmiset on tietysti ensin saatava ymmärtämään tämä, sen jälkeen heidät voidaan kouluttaa antamaan yksilöllistä erityistukea vammaisille lapsille.

Bulgaria on kehityksen jälkeenjääneisyydestään huolimatta EU:n jäsenmaa. Vastuu on siis yhdessä meidän. Vai onko?

Mikä maksaa?

Joensuun yliopistossa laskettiin vuosi sitten maisterin tutkinnolle hinta. Maisteri maksaa keskimäärin 44 000 euroa. Perusyhteiskuntatieteilijän saa toki halvemmalla, tietojenkäsittelijä maksaa enemmän. Edullisinta opetus oli oikeustieteissä, kalleinta oli opettaa kemiaa. Eroa näiden oppiaineiden välille kertyi 424 euroa/opintopiste.

Aiheesta käyty keskustelu pyöri luonnollisesti sen ympärillä, kuka tutkinnon maksaa, kenen se tulisi maksaa ja miten. Koulutus on Suomessa yliopistotasolla asti julkisin varoin toteutettua, eli sen kustantaa veronmaksajat. Keskipalkka Suomessa on tällä hetkellä vajaa 3000 euroa/kuukaudessa. Kemiaa pääaineenaan opiskellut maisteri tienaa suurin piirtein tämän verran. Juristin keskipalkka on Lakimiesliiton mukaan puolestaan 4600 euroa/kuukaudessa.

Tutkintojen arvostaminen ja sitä kautta saavutettu palkkataso Suomessa eivät ole sidottu tutkinnon kustannuksiin. Tutkinnoille ei voi muutenkaan laskea omakustannushintaa, joka olisi millään tavalla oikeudenmukainen.

Minua pelottaa pinnan alla vellova lukukausimaksukeskustelu. Jos lukukausimaksut tulisivat, olisivatko ne kaikilla aloilla samat, vai pitäisikö tutkinnosta maksaa kustannusten mukainen hinta? Lukukausimaksut eriarvoistaisivat joka tapauksessa koulutusmahdollisuudet, kun vain rikkaiden lapsilla olisi enää varaa opiskella.

Entä kuka kouluttautuisi kalleimmille aloille, joilta valmistuttuaan näkyvissä oleva palkkataso ei nousisi keskipalkkoja ylemmäs? Kaikkien alojen osaajia kuitenkin tarvitaan. Lukukausimaksukeskustelu on muutenkin niin älytön, että se voitaisiin lopettaa!

Vertailun vuoksi kerrottakoon, että lapsen kasvattaminen aikuiseksi maksaa Tilastokeskuksen ja Stakesin Suomalainen lapsi 2007-selvityksen mukaan 105 600 euroa. Menee muuten suurelta osin vanhempien kukkarosta. Viitaten aiempaan tekstiini, yhteiskunta voisi oikeasti tulla vähän enemmän vastaan.

Muistot kauniit voimaa antaa, surun raskaan jaksaa kantaa

Tieliikennekuolemien määrä on kymmenen vuoden aikana pudonnut seitsemästä sadasta neljään sataan vuodessa. Suunta on oikea, mutta jokainen onnettomuus on turha ja liikaa.

Satakunnan Kansa uutisoi viime lauantaina koko sivun kokoisella jutulla Luvian kohdalla tapahtuneesta onnettomuudesta. Kuvat oli otettu autojonosta, joka onnettomuuspaikalla oli tukkinut tietä useita tunteja, sekä romuksi menneestä Opel Corsasta. Tuota Corsaa ajoi rakas kummitätini. Hän oli matkalla Turkuun opiskelemaan, kuten niin monena muunakin perjantai-aamuna kuluneen vuoden aikana.

Ihmisen mieli on kummallinen. Ensimmäinen reaktio tällaisessa tapahtumassa on shokinomainen epäusko. Melko pian mieleen alkaa nousemaan kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia. Miksi piti lähteä ohittamaan, mitä hän sillä voitti. Kummitädilläni oli kotoa lähdettyään 13 kilometriä kiire, jonka jälkeen kiire loppui ikuisiksi ajoiksi. Hän oli 45-vuotias.

Parempaa kummitätiä en olisi itselleni voinut toivoa. Hän kuunteli, neuvoi, ymmärsi, hyväksyi, oli läsnä. Kaikki muistot ovat hyviä. Serkuilleni toivon voimaa jaksaa elämää ilman äitiä. Äidilleni yritän antaa myös kaiken tukeni pikkusiskon menetyksen johdosta. Muistoja ei kukaan voi onneksi ottaa pois.

Kiitos kaikille osanotosta, lämpimistä sanoista ja halauksista. Yksi on poissa, mutta elämän täällä on jatkuttava.