Hullunkurinen perhe Amerikkaa valloittamassa

Vapun tienoilla syntynyt mieletön päätös Road Tripistä on kohta totta. Hullunkuriseksi perheeksi ristitty konklaavimme, eli minä, Juhana, Mikko ja Osku istumme huomenna koneeseen ja laskeudumme New Yorkiin. Tarkoituksena olisi ajella Washingtonin ja Atlantan kautta kohti eteläisiä kaupunkeja New Orleansia, San Antoniota ja El Pasoa. Phoenixin jälkeen testataan istumalihaksia ja suunnataan San Franciscoon tai suoraan Los Angelesiin. Tosin matkasuunnitelma on jo nyt muuttunut yhtä monta kertaa, kuin on matkustajiakin, joten katsotaan nyt minne matka vie. Tiukkoja suunnitelmia emme ole muutenkaan tehneet, vaan annamme virran viedä. Ainoa pakollinen etappi on ehtiä heinäkuun 4.päivän illaksi Los Angelesin lentokentälle.

On hienoa palata tuohon valtavaan mahdollisuuksien maahan kuuden vuoden tauon jälkeen. Olen tosin monesti vannonut, etten USAhan enää mene, mutta onneksi lupaukset ja valat on tarkoitettu rikottaviksi. Pieni mutka nyt voi edelleen tulla matkaan, mikäli edellisen kerran laiton oleiluni maassa käy ilmi. Käytännön asioilla on onneksi tapana järjestyä ja hymyilemällä sekä hyvällä käytöksellä pääsee yleensä pitkälle. Niiden tuottaminen huomenna ei pitäisi olla ongelma. Saa nähdä. Nyt pakkaamaan!

Apua ja tukea ihmisen tarpeista käsin

Valmistuttuaan nuori ihminen tekee mielummin töitä urheilijan tai hyvin liikkuvan ihmisen kuin vaikka mummun tai vaarin kanssa. Näin totesi uutta Sport-ammattikorkeakorkeakoulua havitteleva Tampereen urheilijahierojakoulun rehtori Mikko Nurmi tänään Helsingin Sanomissa. Varmasti onkin mukavampi tehdä töitä kauniiden ja hyvinvoivien ihmisten kanssa kuin ottaa vastaan vammaisen, sairaan tai vanhuksen huutoa tuskassa, jota kivut, masennus ja epätoivo usein aiheuttavat.

Helsingin kaupunki maksaa toimintaterapeuteilleen 2098 euroa lähtöpalkkaa. Toimintaterapeutin virkoja on 30. Toimintaterapeutti tekee lääkärien, hoitajien ja fysioterapeuttien kanssa arvokasta työtä kuntoutujien, vammaisten, sairaiden ja vanhusten eteen. Omatoimisuuteen pystyviä tuetaan pärjäämään kotona. Autettavia autetaan elämään mahdollisimman hyvää elämää kuntoutumisen eri vaiheissa tai elämän lopputaipaleella. Tätä työtä arvostetaan palkassa ja virkojen määrässä katsottuna hävettävän vähän. Samaan aikaan puuhataan valmiiksi hyvinvoivien ihmisten hyväksi, kun mummut ja vaarit makaavat vaipoissaan odottamassa auttajaa.

Tätäkö me todella haluamme? Hyvinvointiyhteiskuntamme palvelut alkavat olla siinä jamassa, ettei niitä voi tätä nykyä enää ylpeydellä esitellä. Oma mummuni makaa neljättä viikkoa sairaalassa ja pelkää koko ajan. Hän pelkää pääseekö vessaan, syöttääkö kukaan, laitetaanko hänet vielä jonnekin pahempaan paikkaan. Ulkona tai sairaalan kanttiinissa hän ei ole päässyt käymään kertaakaan. Elämänhalua etsitään huonetovereiden kanssa rutiineista, joita sairaalassa rytmitetään lähinnä ruokailujen avulla. Kenelläkään ei ole aikaa jutella ja kysyä kuulumisia. Huoneessa on käsinkosketeltava epätoivon tunnelma. Kuolemaa tunnutaan odottavan yhdessä.

Mummun huoneen seinällä on ohjeistus omatoimisuuteen kannustamisesta. Tämä tarkoittaa käytännössä lähinnä sitä, että hoitaja kiireiltään huikkaa mummuille, että nouskaas ylös. Itse pitää nousta ja syödä. Jos syöminen ei onnistu, ruoka viedään pois. Minusta on hyvä, että vanhuksia ja sairaita kannustetaan omatoimisuuteen. Jonkun on kuitenkin ehdittävä tukemaan sitä henkilön tarpeiden mukaan. Autettavaa on ehdittävä auttamaan, tuettavaa tukemaan.

Meidän on tehtävä kunnissa sellaisia arvovalintoja, että auttavaa henkilökuntaa on kaikkialla riittävästi. Helsingissä on meneillään yritys toimintaterapeuttien virkojen lisäämisestä. Toivottavasti lautakunnassa on rohkeutta päättää oikein, kun asia sinne asti ehtii.