Wednesday, September 22, 2010

Työurakeskustelussa pitää uskaltaa puhua myös kotona lapsia hoitavista naisista

Helsingin Sanomat uutisoi jälleen 22.9. kotiäideistä, jotka harmittelivat kovin pientä rahaa, jonka lapsen kotona hoitamisesta saa. Talouselämä kirjoitti puolestaan viime viikolla suuren kansainvälisen yrityksen naispuolisesta globalisaatiojohtajasta, joka oli ennen pestiään hoitanut lapsia kotona 12 vuotta. Selvisi, että perhe on asunut useita vuosia maailman eri kolkissa miehen työn vuoksi. Tästä huolimatta suuri määrä osaamista on jäänyt hyödyntämättä ja perheen äidin työura on 12 vuotta lyhyempi.

Minua hämmästyttää se, että naisten kotona olemisesta ei puhuta työurakeskustelun yhteydessä. Tai muutenkaan. Miten meillä on varaa ja järkeä kustantaa esimerkiksi yliopistotutkinto naiselle, joka jää vuosiksi kotiin hoitamaan lastaan, kun samaan aikaan me koulutamme myös verovaroin yliopistotasoisia lastentarhanopettajia, joille tuo lasten kasvatustehtävä paitsi luontevasti, myös ja etenkin työmarkkinoiden toimivuuden kannalta kuuluisi. Tämä on minusta yhteiskunnallisesti erittäin merkittävä ongelma.

Työurien kannalta yksilöllisesti suurimmat epäkohdat löytyvät puolestaan kotona lapsia hoitavien vähän koulutettujen naisten joukosta. Heillä on tutkitusti edessään vaikein työura kaikilla mittareilla mitattuna. Näillä naisilla on ongelmia työmarkkinoille sijoittumisen, palkkauksen, uralla etenemisen ja viime kädessä eläkkeellä toimeen tulemisen kanssa.

Minusta on ihan ok olla kotona lapsen kanssa esimerkiksi kaksi vuotta. Mutta kaikkien, niin lapsen, kuin kotona hoitavan vanhemman kannalta töihin ja työmarkkinoiden käytettäväksi kuuluu palata. Minä en kannata kodinhoidontuen kuntalisiä, enkä korkeaa tuen määrää. Meillä on erittäin suuria ongelmia jo siinä, kumpi vanhemmista jää kotiin lasta hoitamaan, yli 90 prosenttisesti se on nainen. Naisten palkkaus ja uralla eteneminen laahaa jäljessä muutenkin, kiitos yhteiskunnan hyväveliverkostojen ja naisten osaamisen aliarvioimisen.

Kotona voi hoitaa lasta, mutta sen pitää olla oma päätös, niin taloudellisesti, kuin vanhempien välillä. Yhteiskunnan on lopetettava kotiäitiyteen kannustaminen ja patistettava kaikki naiset, niin korkeasti, kuin vähemmän koulutetut töihin. Työurat pitenevät, verovaroin hankittu koulutus ja osaaminen tulevat hyödynnetyksi ja tasa-arvo lisääntyy. Näiden pitäisi olla erittäin helposti allekirjoitettavia tavoitteita kenelle tahansa.

Sunday, September 12, 2010

Valistunut vallankumous

Tunnustan. Porvarien valta Suomessa ja maailmalla ottaa päähän. Itse jakaisin hyvinvointia tasaisemmin, Robin Hoodin tyyliin. Verottaminen itsessään ei toki ole kivaa, ei edes Iloisten Veronmaksajien puheenjohtajille.

Verottamisen lähtökohtana tulee pitää julkisten palvelujen tarjoamista ja niiden tasoa. Sen jälkeen määritellään verokertymän tarve ja sitten mietitään mitä asioita verotetaan ja kuinka paljon. Noin yksikertaisesti ilmaistuna. Suuri osa valtion ja kuntien verotuloista kerätään ansiotuloista. Pääomatuloja verotetaan kevyemmin, mikä on jokseenkin hölmöä. Voisiko ehkä ajatella niin, että kaikkia tuloja verotettaisiinkin saman arvoisesti ja samalla progressiivisella asteikolla? Kulutusveroilla suunnataan puolestaan yksilön käyttäytymistä haluttuun suuntaan, mikä on järkevää, mutta joka usein rokottaa pienituloista kohtuuttomasti, sillä valintojen mahdollisuus pieni- ja suurituloisella ei ole samaa luokkaa.

Meillä olisi Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa varaa jakaa toimeentuloa oikeudenmukaisemmin. Verotus on tähän hyvä keino, ei toki ainoa. Joka tapauksessa muutokseen tarvitaan maailmanlaajuisia toimenpiteitä, kuten veroparatiisien kitkemistä ja maiden rajojen avaamista. Suomessa voitaisiin aloittaa kansalaisten yhdenvertainen kohtelu kuntarajojen poistamisella tai ainakin vähentämisellä. Mielestäni kansalaisten vaikutusmahdollisuudet oman alueen asioihin kun voidaan muullakin tavalla, kuin keinotekoisella kuntarajalla turvata. Eikä kuntahallinto sitä edes nykyisellään pysty turvaamaan, nimimerkillä kokemusta on kuntalaisaloitteista.

Vallankumous vaatii melkoista asennemuutosta, jos sitä ei haluta tehdä asein. Aseellinen vallankumous on puolestaan tällaiselle pasifistille vähän hankalaa ja johtaa muutenkin harvoin kovin hyvään lopputulokseen. Mistä asennekasvatus ja -muutos sitten aloitetaan, kun sitä ei voi reaalimaailmassa tehdä tyhjältä pöydältä? Ja kuinka paljon ihmisen luonne ohjaa toimintaa ahneuteen, vaikka kuinka kasvatettaisiin?

Ihanneyhteiskunnassani hyvinvointi jaetaan tasaisesti, eikä sitä ohjaa markkinatalous, vaan ihminen. Ennen vanhaan ja muualla maailmassa vallankumoukset ovat usein tai lähes aina lähteneet opiskelijoista. Pystyisikö meilläkin opiskelijapolvi tänäpäivänä murtamaan porvarihallituksen ja -hapatuksen hegemonian ja vaatimaan hyvinvointia kaikille?