Missä kulkee hävyttömyyden raja?

Tuloerojen kasvamisesta ja köyhyydestä käyty keskustelu ei tunnu päättäjiä aidosti kiinnostavan. Tuloerojen kasvaminen onkin sananparsi vailla merkitystä, jos ei viitsi yhtään ajatella ihmisiä asian takana. Sosiaali- ja terveysturvan liitto järjesti eilen eduskunnassa seminaarin, jossa tavalliset "oikeat" köyhät ihmiset olivat kertomassa omasta tilanteestaan. Paikalla oli Helsingin Sanomien mukaan kokonaiset viisi kansanedustajaa. Naurattaisi, ellei tämä olisi todellista.

Tehdyt veronalennukset, joita Hetemäen verotyöryhmä vielä kehtaa esittää lisää, pitää jollain kustantaakin. Hyvä väylä porvarihallituksen mielestä on julkisten palvelujen alasajo. Paperilla asia on ehkä yksinkertainen, mutta tavallisen ihmisen elämässä se tarkoittaa pahimmillaan omissa eritteissä makaamista, kun esimerkiksi vaipat ja muut apuvälineet, sekä henkilökohtainen apu kiristetään minimiin.

Miten me kehtaamme väittää elävämme hyvinvointiyhteiskunnassa, jossa heikommasta pidetään huolta, jos tämän kaiken rahoittamiseen ja toteuttamiseen ei oikeasti ole mitään haluja. Ei ainakaan nykyisillä päättäjillä. Verottaminen on paitsi julkisen talouden hoitamista, myös ja mitä isoimmassa määrin arvokysymys. Jaakko Kiander ja Jukka Pirttilä esittävät Kalevi Sorsa säätiön uusimassa julkaisussa 15 keinoa verottaa nykyistä enemmän, mutta samalla oikeudenmukaisemmin. Verottamalla julkaisussa esitetyllä tavalla, pystymme kohentamaan kaikkein pienituloisimpien työntekijöiden asemaa ja samalla parantamaan julkisten palvelujen tasoa.

Ei todellakaan voi olla millään perusteella oikeudenmukaista, että ne, jotka tarvitsevat jotain apua ja tukea yhteiskunnalta elääkseen edes jollain mittarilla mitattuna ihmisen arvoista elämää, eivät tukea saa. Hävyttömyyden raja alkaa olemaan käsillä, kun vaippojen määrä lasketaan päiväkohtaiseksi.

Onko pelon pakko elää keskuudessamme?

Otsikko Helsingin Sanomien pääsivulla tänään "Ei näyttänyt suomalaiselta". Koko juttu traagisesta tulipalosta Tampereella oli kyhätty sen ympärille, että jospa kuitenkin saataisiin tästä rasistinen viharikos. Ulkomaalaissyntyiset ravintoloitsijat keskittyivät kertomaan kukin vuorollaan, ettei tässä tapauksessa ole syytä leimata ketään, ihmishenkien menettäminen itsessään kun on kauheinta. Eilen HS kertoi rikollisliigojen yhdistymisestä. Erääseen porukkaan pääsee vain henkirikoksen tehneet. No kiitos vaan tiedosta, olisin pärjännyt ilmankin.

Pelko elää kaikkialla. Ja jos se ei elä, se herätetään. Milloin haluamme pelotella rikollisliigoilla, milloin ulkomaalaisilla, milloin pomoilla. Aina on jotain, mitä pelätä. Pelko onkin varmasti kaikkein yleisin tunne.

Pelko lamauttaa ja estää toimimasta järkevästi ja tuottavasti. Mikäli esimerkiksi työpaikoilla pitää pelätä työkaverin tai esimiehen jatkuvaa huomauttelua ja epämääräistä henkilön asettamista milloin uhaksi, milloin vaaraksi itselleen tai muille, milloin epäonnistujaksi, ei työn jälki voi olla hyvää. Ja ihminen muuttuu pelon alla. Se on mielestäni surullisinta.

Olisiko aika voittaa pelko. Sanotaan pelottelijalle, että ei kiinnosta.

Kaikki pienet ensin

Mitä jos edunvalvontaa ja asioita tehtäisiin ilman ainaista vastakkainasettelua? Onko esimerkiksi oikeasti niin, että jos perusturvaa korotetaan, se on ansiosidonnaisella eläviltä pois? Onko niin, että jos asunnot muokataan esteettömiksi, se on jotenkin ei-vammaisille epäedullista? Onko niin, että jos vanhusten asiat laitetaan hoivakodeissa kuntoon, opiskelija ei saa voita leivälle?

Minun yhteiskunnassani heikointa ajatellaan aina ensin. Nykyinen hallitus on puolestaan toteuttanut kivuttomasti elinkeinoelämän ja sitä edustavien etujärjestöjen vaatimaa politiikkaa. On poistettu työnantajien kelamaksut, on jätetty pääomatulot verotuksellisesti rauhaan, on mahdollistettu alihankkijoiden holtiton käyttö ja on annettu heikentää työntekijöiden etuja ja oloja. Perusturvaa ei ole parannettu.

Esimerkiksi harmaan talouden kitkeminen toisi miljardeja yhteiseen pottiin jaettavaksi. Silloin voisimme parantaa kaikkien heikoimmassa asemassa olevien asemaa yhteiskunnassa. On tutkitusti sekä yksilön hyvinvoinnin, että yhteiskunnan kehityksen ja kilpailukyvyn kannalta parempi, jos tuloerot ovat pienet, eivätkä suuret. Jo tästä näkökulmasta kaikki tuloeroja kasvattavia toimia tulisi välttää. Elinkeinoelämän paapominen pienen ihmisen kustannuksella on saatava päätökseen. Onneksi ensi keväänä kansa voi taas valita toisin.

Pieniä iloja, suuria tunteita

Keräsin pienenä ämpärin täyteen sammalta ja päälle kerroksen mustikoita. Loppuajan lähinnä viihdytin muita metsään lähteneitä. Kärsivällisyys ei yksinkertaisesti riitä pienten marjojen kanssa pipertämiseen ja viihdyttämisessä olen aina ollut muutenkin parempi.

Voin samoilla metsässä tuntikausia. Sienestämisessä on jotain aivan valtavaa lapsenomaista löytämisen riemua. Kun silmiin osuu lehtien keskeltä rypäs kuivia ja kauniita suppilovahveroita, tulee onnistumisen tunne, jota joutuu muussa tekemisessä välillä kunnolla etsimään. Suppilovahveroita ei voi löytää, ellei pidä silmiä koko ajan auki ja keskity pelkästään siihen, mitä etsii.

Tunnustaudun suurten tunteiden kanssa eläjäksi. Elän hetkessä ja yleensä aina täysillä. Itken surut, ja nauran ilot. Nautin eniten onnistumisesta, jos sen voi jakaa muiden kanssa.

Aikuisena ystävien löytäminen ei ole välttämättä ihan helppoa. Olen ollut todella onnekas, kun olen saanut viime vuosina toimia sellaisissa yhteisöissä, joista olen löytänyt paitsi maailman ammattitaitoisinta ja sitoutuneinta väkeä, myös ihania ihmisiä, joista on tullut ystäviäni. Nämä hienot ihmiset ovat elämäni suppilovahveroita. Onneksi olen osannut pitää silmät auki ja keskittyä olemaan läsnä.