Pala itsestäni

Timo on jo pari kertaa muistutellut blogin päivittämisestä. Olen ollut viime aikoina aika uupunut ja ideoita tekstiksi ei ole syntynyt. Päätinkin terapeuttisessa mielessä kirjoittaa vähän itsestäni.

Olen viimeisen vuoden aikana joutunut valitettavan usein pohtimaan, kuinka paljon ihminen jaksaa kantaa vastoinkäymisiä. Aika usein on myös tullut todettua, että tästä ei ainakaan voi huonommin mennä. Joka kerta on mennyt. Kun vuosi sitten oma avioliittoni kaatui ja tärkein tukiverkko, jolle elämäni olin rakentanut hävisi, olin pitkään hukassa. Olen sitä edelleen, eikä valoa tunnelin päässä aina näy.

Oman pitkän suhteeni kanssa samaan aikaan päättyi vanhempieni liitto. Lapsuuteni kotia ei enää periaatteessa ole olemassa, eikä äidin ja isän huomaan pääse turvaan samalla tavalla kuin ennen. En saanut yksinäisyyteni pahimpina aikoina tukea sieltä, josta olisin sitä eniten tarvinnut. Olenkin kuin pieni lapsi, joka ei ole ensimmäisinä kuukausinaan saanut riittävää perushoitoa. Perhepiiriini on pitkin kulunutta vuotta tipahdellut hiljalleen uusia surullisia uutisia. En voi olla kysymättä, mikä tarkoitus tällä kaikella on?

Viime syksynä hain apua YTHS:ltä. Pääsin juttelemaan erikoissairaanhoitajan kanssa, koska jonot psykologille olivat tietysti pitkiä. En aluksi pitänyt siitä, että minut pakotettiin ajattelemaan asioita. Pikku hiljaa puhumisen muuri vähän hälveni. Neljännen kerran jälkeen terveydenhoitaja kuitenkin totesi, ettei aikoja enää tarvita. Kuulemma näytin voivan jo hyvin. Käteeni jäi kolme purkillista lääkkeitä sekä kasa käsittelemättömiä asioita.

Puhun asioistani liian vähän ja liian harvoille. Parhaat ystäväni ovat muka kaukana tai työkavereitani. Tilanne on vähän hankala, kun työtä ja omaa elämää haluaisi suojella toisiltaan. Puhuminen niille, joiden kanssa teen töitä päivittäin, on erittäin vaikeaa. Silti haluan koko ajan, että joku huomaisi ja auttaisi. Tiedän, olen vaikea.

Olen viime aikoina purkanut pahaa oloani lähinnä muiden asioiden lomassa ja etenkin töissä. Se ei ole missään nimessä ollut tarkoitukseni eikä järkevää. Olen käytökselläni saanut karkotettua ihmisiä läheltäni ja heidätkin voimaan huonosti. Olen todella pahoillani tästä. Siitä olen kuitenkin iloinen, että olen oppinut paljon itsestäni ja rajoistani. Tiedän, että minusta tulee tämän kaiken jälkeen vähän parempi ja vahvempi ihminen. Aikaa se kuitenkin ottaa, toivottavasti sitä vielä on.

Kiitos teille kaikille, jotka olette tukeneet ja kestäneet minua. Arvostan sitä suuresti, vaikka en varmasti aina sitä näytä.

Täydellinen maailma?

Yhteisvastuukeräyksen kohde on tänä vuonna kehitysvammaisten työllistyminen. Aivan mahtavaa, että asia on nostettu esiin! Moni kehitysvammainen pystyy tekemään töitä, jos heille vain annetaan siihen mahdollisuus. Ylen Aamusydämellä ohjelma esittelee kehitysvammaisia nuoria, jotka ovat jo työllistyneet. Kannattaa katsoa, tulee hyvälle mielelle.

Kun yhteisvastuukeräys alkoi, Helsinginsanominen nettisivuilla käytiin keskustelua siitä, onko oikein, että vammaiset saaavat töitä, kun kaikki terveetkään eivät saa. Ensinnäkään vammaisuus ei ole sairaus ja toiseksi, kenellä on oikeus määritellä työhön kelpaavat ja ei-kelpaavat jonkin ominaisuuden mukaan?

Vammaisuus on asia, joka pelottaa ihmisiä. Lääketiede on kehittynyt pitkälle ja seulontojen avulla mahdollisesti vammaisena syntyvät lapset pystytään melko helposti tunnistamaan. Nämä testit eivät kuitenkaan ole täysin varmoja ja abortteja tehdään myös ns. terveille lapsille vammaisuuden pelossa. Ihminen leikkii jumalaa, ottaessaan käsiinsä vallan määritellä, kenellä on oikeus syntyä tähän maailmaan.

Suomessakaan ei tarvitse mennä kovin pitkälle ajassa taaksepäin, kun rotuopin mukaisesti vammaisia steriloitiin ja suljettiin laitoksiin. Joskun tuntuu, että elämämme edelleen aikaa, jolloin ihmiselle kelpaa vain täydellisyys. Lapsen tulee olla kaunis ja virheetön, puolison ja parisuhteen pitää olla jotain ihmeellistä päivästä toiseen, elämässä pitää menestyä työn ja hyvien tulojen kautta jne.

Kun ihminen tavoittelee täydellisyyttä, hän menettää taidon elää ja olla onnellinen. Täydellinen maailma saavutetaan lopettamalla täydellisyyden tavoittelu. Täydellisyyden, jota ei oikeasti ole olemassakaan. Aloitetaan vaikka siitä, että jokaisella lapsella on oikeus syntyä tähän maailmaan ja jokaisella ihmisellä on oikeus tehdä työtä.

Muutama ajatus prostituutiosta

Luin sairaslomalla ajankulukseni pitkään kirjahyllyssä lojuneen artikkelikokoelman ”Rajat ylittävä prostituutio. Globaalien toimintamallien muuttuminen.”. Susanne Thorbekin ja Bandana Pattainakin toimittama teos ei sorru syyttelyyn eikä tekopyhyyteen, kuten lupaa. Tarkoitus on herättää keskustelua vaikeasta asiasta harkitsevasti ja humaanisti suhtautuen.

Kysymykset siitä, saako nainen tai mies myydä omaa ruumistaan ja onko se koskaan vapaaehtoista, eivät ole yksiselitteisiä. Ihmiskauppa on ehdottomasti tuomittavaa ja sen kitkemiseksi tulee ponnistella maailmanlaajuisesti. Vaihtoehtoja prostituutiolle on tarjottava ja prostituutiosta irrottautumiseen tulee antaa mahdollisuuksia. Typerin lukemani kommentti eräältä seksiä ostaneelta mieheltä liittyi siihen, että on hyvä asia kun asiakkaita, jotka suostuvat maksamaan seksistä, riittää ja täten kurjissa oloissa eläviä naisia (prostituoituja) voidaan auttaa. Ihmiskaupan uhreja ei todellakaan auteta lisäämällä kysyntää.

Mietin sitä, miltä tuntuisi myydä itseään tai ostaa seksiä toiselta. Monia ajatus puistattaa. Ne, jotka vaativat sekä seksin oston, että myymisen kieltämistä vetoavat siihen, ettei nainen tai mies myy seksiä koskaan vapaaehtoisesti. Entä voiko seksin ostamisessa ja myymisessä vain toinen puoli olla kriminalisoitua? Jos nainen tai mies haluaa myydä seksiä ja se on laillista, miksi sitä ei saisi ostaa?

Toinen puoli kriminalisointiongelmaa on toki kysymys siitä, milloin seksiä myydään vapaaehtoisesti. Ja mitä vapaaehtoisuus tässä tarkoittaa? Ainakin tietysti sitä, että kolmas osapuoli ei ota välistä rahaa ja pakota seksin myymiseen. Mutta onko seksin myymiselle aitoja vaihtoehtoja? Jos siihen ei pakota toinen ihminen, siihen voi pakottaa esimerkiksi taloudellinen tilanne. Lisäksi tulot prostituutiosta ovat monta kertaa hyviä ja myös tähän jää kiinni.

Mikä sitten on seksin myymistä? Vain se, kun antaa ja ottaa rahaa? Entä jos pari on seksisuhteessa ja toinen ostaa toiselle lahjoja tai auttaa saamaan vaikka työpaikan? Monessa rakkaussuhteessakin seksi näyttelee suurta roolia siinä mielessä, että sen avulla toinen osapuoli voi melko helposti kiristää toista, jolloin seksistä tulee ikään kuin kauppatavaraa.

Seksin myyminen ja ostaminen eivät liity vain niin sanotusti punaisten lyhtyjen alueille. Niiden kriminalisointi ei myöskään ole yksiselitteistä. En silti usko, etteivätkö kaikki vaihtaisi prostituoidun ammattia tai lopettaisi seksin antamista rahaa tai muuta hyötyä vastaan, jos olemassa olisi vaihtoehto. En silti osaa vastata siihen, miltä seksin myymisen tai ostamisen pitäisi tuntua. Tähän voi vastata vain henkilö, joka on niin tehnyt. Siitäkin huolimatta, että ympäröivä yhteiskunta ja muut ihmiset ovat aina pyrkineet sen määrittelemään.

Elämää säkissä?

Uskomatonta, että Ilkka Kanerva erotettiin tehtävistään ulkoministerinä. Katainen ei suostunut myöntämään, että medialla olisi ollut osaa asiaan, vaan hän koki tehneesä päätöksen itse. Kanervan luottamus oli kuulemma mennyt.

Olkoonkin, että Kanervalla on vähän ongelmia. Mutta kukapa meistä ei olisi muutamaa tekstiviestiä joskus lähettänyt. Olisi varmaan järkevää, että minäkin pyydän varmuuden vuoksi anteeksi niiltä ystäviltäni, joille lähetetyt viestit ovat ylittäneet sopivuuden rajan. Käytetäänkö niitä minua vastaan, jos minusta joskus tulee jotain?

Median valta on suuri. Päättyykö tämä niin, ettei korkeille paikoille uskalleta enää nostaan ketään, jolla on niin sanotusti elämää? Onko parempi, että elämme säkissä, jotta voimme olla nyt ja jatkossa uskottavia työssämme? Ei se nyt hyvänen aika voi niin olla. Ihmisiähän tässä ollaan. Media on aikoja sitten halunnnut unohtaa sen.

Tahtoa ja tietoa Bulgariaan

Koska kevät tuo tullessaan ikävää valoisuutta, olin lauantai-aamuna hereillä jo seitsemän aikaan. Päivä sai vähän kurjan lähtölaukauksen, kun katsoin viikolla esitetyn dokumentin Bulgarian Mogilinon lastenkotiin hylätyistä lapsista.

Kaikki Mogilinon lapset olivat vammaisia. Vanhemmat olivat hylänneet heidät, eikä kenelläkään ollut toivoa kotiin paluusta tai pääsystä uuteen kotiin. Lapset oli luokiteltu koulutuskelvottomiksi, joten heille ei opetettu laitoksessa mitään. Lisäksi lapset oli luokiteltu laitoksen sisällä ainoastaan makaaviin ja käveleviin. Kaikkia lapsia vammaisuuden asteesta tai laadusta huolimatta hoidettiin samalla tavalla. Hoito tässä tarkoittaa pikaista syöttämistä ja pesulla käyttämistä.

Brittiläinen kuvausryhmä vieraili laitoksessa useita kuukausia. Tällä välillä osa lapsista kuoli, suurin osa taantui entisestään. Mogilinon lastenkodin johtaja kertoi, että syy huonoon tilaan on osaamattomissa ja laiskoissa hoitajissa. Hän itse kertoi tehneensä hyvää työtä esimerkiksi hankkimalla laitokseen kasettisoittimia, televisioita, huollattamalla kuntosalin ja ostamalla uima-altaalle aurinkovarjoja. Lapset eivät koskaan käyneet ulkona, eikä heidän kanssaan tehty mitään. Kuntoutus ei kuulunut laitoksen ohjelmaan.

Bulgarian edelleen toiminnassa olevissa 140 lastenkodissa, jotka vastaavat tasoltaan Mogilinoa, on yhteensä 8600 lasta. Noilla lapsilla ei ole mitään toivoa paremmasta. Periaatteena on, ettei aikaa ja rahaa tuhlata heidän kouluttamiseensa. Monet lapsista oppisivat puhumaan, kirjoittamaan ja lukemaan, jos heille suunnattaisiin oikeanlaisia tukitoimia.

Bulgarian lastenkotien vammaisia lapsia varten on perustettu avustusjärjestö, jonka keräämillä tuotoilla on voitu auttaa osaa lapsista. Lastenkodeissa taloudellinen apu otetaan mielellään vastaan, kun lapsille voidaan tarjota esimerkiksi ravitsevampaa ruokaa. Lisäksi tarvitaan kuitenkin tietoa ja koulutusta bulgarialaisille hoitajille erityislasten kanssa toimimisesta.

Kuntoutus kuuluu vammaisen ihmisen perusoikeuksiin. Jokaisen ihmisen on voitava saavuttaa se taso, jolle hän fyysisesti ja psyykkisesti kykenee. Jokaisella on oikeus saada tähän tarvitsemaansa tukea. Ihmiset on tietysti ensin saatava ymmärtämään tämä, sen jälkeen heidät voidaan kouluttaa antamaan yksilöllistä erityistukea vammaisille lapsille.

Bulgaria on kehityksen jälkeenjääneisyydestään huolimatta EU:n jäsenmaa. Vastuu on siis yhdessä meidän. Vai onko?

Mikä maksaa?

Joensuun yliopistossa laskettiin vuosi sitten maisterin tutkinnolle hinta. Maisteri maksaa keskimäärin 44 000 euroa. Perusyhteiskuntatieteilijän saa toki halvemmalla, tietojenkäsittelijä maksaa enemmän. Edullisinta opetus oli oikeustieteissä, kalleinta oli opettaa kemiaa. Eroa näiden oppiaineiden välille kertyi 424 euroa/opintopiste.

Aiheesta käyty keskustelu pyöri luonnollisesti sen ympärillä, kuka tutkinnon maksaa, kenen se tulisi maksaa ja miten. Koulutus on Suomessa yliopistotasolla asti julkisin varoin toteutettua, eli sen kustantaa veronmaksajat. Keskipalkka Suomessa on tällä hetkellä vajaa 3000 euroa/kuukaudessa. Kemiaa pääaineenaan opiskellut maisteri tienaa suurin piirtein tämän verran. Juristin keskipalkka on Lakimiesliiton mukaan puolestaan 4600 euroa/kuukaudessa.

Tutkintojen arvostaminen ja sitä kautta saavutettu palkkataso Suomessa eivät ole sidottu tutkinnon kustannuksiin. Tutkinnoille ei voi muutenkaan laskea omakustannushintaa, joka olisi millään tavalla oikeudenmukainen.

Minua pelottaa pinnan alla vellova lukukausimaksukeskustelu. Jos lukukausimaksut tulisivat, olisivatko ne kaikilla aloilla samat, vai pitäisikö tutkinnosta maksaa kustannusten mukainen hinta? Lukukausimaksut eriarvoistaisivat joka tapauksessa koulutusmahdollisuudet, kun vain rikkaiden lapsilla olisi enää varaa opiskella.

Entä kuka kouluttautuisi kalleimmille aloille, joilta valmistuttuaan näkyvissä oleva palkkataso ei nousisi keskipalkkoja ylemmäs? Kaikkien alojen osaajia kuitenkin tarvitaan. Lukukausimaksukeskustelu on muutenkin niin älytön, että se voitaisiin lopettaa!

Vertailun vuoksi kerrottakoon, että lapsen kasvattaminen aikuiseksi maksaa Tilastokeskuksen ja Stakesin Suomalainen lapsi 2007-selvityksen mukaan 105 600 euroa. Menee muuten suurelta osin vanhempien kukkarosta. Viitaten aiempaan tekstiini, yhteiskunta voisi oikeasti tulla vähän enemmän vastaan.

Muistot kauniit voimaa antaa, surun raskaan jaksaa kantaa

Tieliikennekuolemien määrä on kymmenen vuoden aikana pudonnut seitsemästä sadasta neljään sataan vuodessa. Suunta on oikea, mutta jokainen onnettomuus on turha ja liikaa.

Satakunnan Kansa uutisoi viime lauantaina koko sivun kokoisella jutulla Luvian kohdalla tapahtuneesta onnettomuudesta. Kuvat oli otettu autojonosta, joka onnettomuuspaikalla oli tukkinut tietä useita tunteja, sekä romuksi menneestä Opel Corsasta. Tuota Corsaa ajoi rakas kummitätini. Hän oli matkalla Turkuun opiskelemaan, kuten niin monena muunakin perjantai-aamuna kuluneen vuoden aikana.

Ihmisen mieli on kummallinen. Ensimmäinen reaktio tällaisessa tapahtumassa on shokinomainen epäusko. Melko pian mieleen alkaa nousemaan kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia. Miksi piti lähteä ohittamaan, mitä hän sillä voitti. Kummitädilläni oli kotoa lähdettyään 13 kilometriä kiire, jonka jälkeen kiire loppui ikuisiksi ajoiksi. Hän oli 45-vuotias.

Parempaa kummitätiä en olisi itselleni voinut toivoa. Hän kuunteli, neuvoi, ymmärsi, hyväksyi, oli läsnä. Kaikki muistot ovat hyviä. Serkuilleni toivon voimaa jaksaa elämää ilman äitiä. Äidilleni yritän antaa myös kaiken tukeni pikkusiskon menetyksen johdosta. Muistoja ei kukaan voi onneksi ottaa pois.

Kiitos kaikille osanotosta, lämpimistä sanoista ja halauksista. Yksi on poissa, mutta elämän täällä on jatkuttava.