Home Sweet Home?

15 vuorokautta, yli 7000 kilometriä, monta ihanaa kaupunkia, aurinkoa, teguilaa.. Ihana loma takana, aikaerosta toipuminen menossa. New Yorkista alkanut ja Los Angelesiin päättynyt matkamme sisälsi niin paljon erilaisia kokemuksia, elämyksiä ja nähtävyyksiä, ettei sitä ole helppo pukea sanoiksi. Haaveilin pitkään matkasta USAn halki ja nyt se on ohi. En olisi uskonut, että kaipaus takaisin olisi näin kova. Vaikka amerikkalainen unelmiin ja kulutukseen perustuva elämäntapa on monen mielestä kestämätön, viihdyn siinä. Myönnän sen.

Pilvenpiirtäjiä ja pääkaupungin "sykettä"

New York on pakko kokea uudelleen. Empire State Buildingin katolla tuntee itsensä aika pieneksi ja ymmärtää jotenkin oman vaatimattoman paikkansa maailmassa. Manhattanin pilvenpiirtäjät saavat myös kadulla häkeltymään ja katseen kääntymään väkisin ylöspäin. Central Parkin vehreys auttaa rentoutumaan. Juoksemaan meistä ei tietenkään aitojen newyorkilaisten tapaan ollut. Ehkä seuraavalla kerralla pakkaan lenkkarit mukaan ja hyppään juoksijoiden sekaan. Olut puolestaan maistui Vapauden patsasta katsellessa ja auringon paistaessa kirkkaalta taivaalta melko hyvältä.

Washingtonissa kävimme tietysti katsomassa kuuluisat nähtävyydet Valkoisen talon, The Washington Monumentin, Jefferson Memorialin ja Abraham Lincolnin patsaan, Vietnamin veteraaneille tehdyn muistoseinän ja Capitol Hillin. Viivyimme kaupungissa yhden iltapäivän ja alkuillan. Lomalentoja en kuitenkaan ole ihan heti varaamassa takaisin. Hieno paikka, melko virkamiesmäinen, joten nähty.

Maisemia, moottoritietä ja Atlanta eli CNN

Washingtonin jälkeen suuntasimme yöpymään pikkukaupunki Front Royaliin ja sieltä aamulla Appalakkien vuorille. Ajoimme Skyline Driveä pitkin Shenandoahin kansallispuiston läpi. Upeita näkymiä riitti, mutta kovin montaa villieläintä ei minun silmiini osunut. Matka jatkui nopeammin edettävää moottoritietä pitkin kohti Atlantaa, jossa nautimme aamupalasta vehreässä ja kuumassa Lakewood parkissa ja tutuistuimme CNN:n uutislähetysten tekemiseen. Lämpötila alkoi nousta tässä vaiheessa yli kolmenkymmenen. Osavaltioista olimme kahdeksannessa.

Läpi Alabaman matkalla Lousianaan, kuulostaa huisilta

Osavaltioita halkoessamme ehti miettimään aika paljon kaikenlaista. Aika moni mielikuva eri paikoista perustuu kirjoihin ja elokuviin. Maisemia ja tunnelmia, joita autosta nyt saattoi aika vähän aistia, ei pysty kuvaamaan. Ne pitää nähdä. Moni paikka oli juuri sellainen, millaiseksi sen oli kuvitellut. Esimerkiksi Alabama. Kauhea paikka, kauheita ihmisiä.

Pääsimme tiistai-illaksi perille New Orleansin raskalaiskortteleihin. Meno Bourbon streetillä oli hullua kuin Las Vegasissa. Baarista ostettiin juomaa mukaan, jonka kanssa kaduilla sai kävellä ja baaria vaihtaa miten halusi. Alkoholia ei oltu säästelty ja sen meistä varmasti jokainen seuraavana aamuna hikisessä helteessä sai tuntea nahoissaan. Onneksi aikaero ei enää tässä vaiheessa vaivannut ja jaksoimme juhlia aamun puolelle. Paikka oli siisti ja laitettu kuntoon kahden vuoden takaisen hirmumyrskyn jäljiltä. Aivan mahtavaa! Tai siis AWESOME!

Kiertelimme New Orleansissa seuraavaan iltapäivään. Talot olivat kauniita ja ruoka hyvää. Ennen seuraavaa etappia pysähdyimme vielä kammottavalla hautausmaalla kaupungin kupeessa, jossa ruumiit haudataan maan päälle. Iltapäivä oli sateinen ja kolkko, oloni hautausmaalla vähintäänkin karmiva.

Don´t mess with Texas

Ihanasta New Orleansista jatkoimme matkamme puolivälietappiin San Antonioon. Yövyimme jälleen uudessa ihan kivassa motellissa, joissa ei matkan aikana eroja juuri nähty. (El Pason Budgetlodgea ei lasketa.) San Antoniossa vietimme kaksi yötä, joten tässä vaiheessa oli aika myös vähän huilata. Vietin rauhallisen iltapäivän vesipuistossa, jossa minua edelleen hämmensi amerikkalaisten häveliäisyys. Naisten pukuhuoneessa vaatteet ja suihkussa käyminen pitää hoitaa verhojen takana yksityisesti. En halunnut loukata USAn valiokansaa texasilaisia, joten toimin kuten hekin ja tyhmältä tuntui. Vesi oli kuitenkin ihanan lämmintä ja Texasin aurinko poltti suoraan ylhäältä 40 asteisesti. Ei paha. Illalla söimme River Walkilla. Oskun kanssa keskityimme tosin enemmän olennaiseen, eli tilasimme yli litran kokoiset margaritat, kuten asiaan kuului. Seuraavana aamuna matka läpi valtavan kokoisen Texasin jatkui.

El Paso, USA-Ciudad Juarez, Meksiko

El Pasoon tutustuimme lähinnä moottoritien varressa sijainneen meksikolaistyylisen ravintolan kautta. Seuraavana aamuna pakkasimme auton ja ajoimme rajalle. Meksikon puolelle mentäessä riitti 30 sentin tullimaksu, passeja ei kukaan kysellyt. Kävelimme siis sillan yli täysin toiseen maailmaan. Rajan toisella puolella kaikki oli mahdollista. Kaikkea sai ostaa kadulta tai apteekista tai taksi olisi vienyt minne tahansa hankkimaan rahalla mitä vaan voi kuvitella ostavansa. Ihmisiä oli paljon, ilma oli kuuma ja meteli kova. Kävelimme kojujen peittämiä ja vähemmän vilkkaita katuja muutaman tunnin ajan. Joimme muutamat oluet ja söimme aitoja meksikolaisia nachoja. Osuimme myös hääseremoniaan. Tilanne oli rento ja meille absurdi. Varmasti vihitystä parista tulee onnellinen. Ainakin sukua, ystäviä ja kylänmiehiä riitti todistamaan tapahtumaa.

USAan paluukin sujui kivuttomasti, tosin jonottamista ja kysymyksiä piti nyt sietää. Tullimaksu, muistaakseni 35 senttiä maksettiin automaattiin Meksikon puolella. Sillan jälkeen tulimme verkkoaita- ja piikkilankaviidakkoon, jossa ei tehnyt mieli tehdä yllättäviä liikkeitä. Tullimies kysyi minulta ennalta arvattavia kysymyksiä, mitä olen ostanut, miksi olin Meksikossa, minne menen ja mistä tulen. Hän tuntui olevan aidosti huolissaan siitä, että olin ollut rajan takana ja käski pitää huolta itsestäni jatkossa. Mietin asiaa muutaman hetken, mutta en osannut murehtia. Jos ei koskaan uskalla mihinkään mennä tai mitään tehdä, ei mitään näekään. Meksikoon voisin mennä uudelleen. Rento elämäntapa ja lämmin ilmasto houkuttavat.

Phoenixin kuumuus

Kaupungit pullahtavat moottoritien varteen aina vähän yllättäen. Ensin alkaa alue, joka on täynnä autokauppoja ja amerikanliput liehuvat tien varressa. Sitten tulee korkeita taloja ja sitten se on ohi. Suora moottoritie jatkuu ja jatkuu. Teiden suunnittelijoilla ei tuossa maassa ihan valtavasti ole suunniteltavaa. Lähinnä on osattava pitää viivotin suorassa. Ja tilaa riittää. Sitä näimme enemmän kuin tarpeeksi.

Phoenixiin, Arizonaan päätimme ajaa lopun matkaa pienempää maisematietä. Alku ei vaikuttanut muuttavan tilannetta, sillä edessä oli 50 mailin mittainen suora. Maisema oli tosin mykistävä. Tien varressa ei ollut muuta kuin kaunista luontoa ja muutamia nopeasti ohitettavia pikkukaupunkeja. Tie taisi olla Skyline Driven ja länsirannikon 1-tien ohella ainoa kaksikaistainen, jota ajoimme. Kaikkialle, minne menimme, oli vähintään kaksi kaistaa samaan suuntaan. Hermoja ei siis ainakaan autoillessa juuri koeteltu. Mitä nyt aika kävi silloin tällöin pitkäksi.

Matka jatkui henkeäsalpaavana. Tie mutkitteli vuoristossa. En ole eläessäni ajanut missään niin mielettömässä paikassa. Ja sitten olimme perillä. Phoenix on erilainen kaupunki, joka sijaitsee kokonaan laaksossa. Ja tuossa laaksossa on kuuma! Päivällä lämpötila nousi 45 asteeseen.

Illalla kävimme paikallisen rikkaan nuorison suosimassa baarissa. Olin luultavasti ainoa nainen, jolla ei ollut meikkiä ja muutenkin olimme kuin tuhkimot satulinnassa. Väärässä paikassa. Seuraavana aamuna kiersimme lyhyesti rikasta Scottsdalea, katsoimme jalkapalloa ja otimme aurinkoa. Eli pojat katsoivat jalkapalloa ja minä otin aurinkoa. Iltapäivällä jatkoimme odotettua matkaa kohti ihanaa Kaliforniaa.

West Coast

Jälleen satojen kilometrien jälkeen majoituimme motelliin Los Angelesin länsipuolelle, josta olisi aamulla helppo jatkaa matkaa rannikkoa pitkin kohti unelmien kaupunkia San Franciscoa. Tie kulkee lähes rannikon myötäisesti tai ruosteisten kukkuloiden välissä. Noita mahtavia maisemia katsellessa aika tuntui pysähtyvän ja arki menettävän merkityksensä. Ehkä niin kävikin.

1-tie oli Kalifornian metsäpaljon takia poikki, joten sattuma vei meidät vieläkin huikeammalle seikkailulle pienelle vuoristotielle satojen metrien korkeuksiin. Penkkaa ei tien vieressä juuri ollut, joten välillä tuntui että suistumme rotkoon. Meri näkyi vuorten takaa ja puiden latvat jäivät kauas alas. Kokemuksen kuvaamiseen ei riitä sanoja.

Ennen isommalle 101-tielle tuloa pääsimme vielä ajamaan armeijan harjoitusalueen poikki. Portilla asiallisesti käyttäytyvä militanttihenkilö kysyi kaikkien henkilöllisyystodistukset ja vuokra-automme paperit. Alue oli mielenkiintoinen, tosin harjoitukset olivat ilmeisesti siltä päivältä ohi, koska ohjuksia emme nähneet tai kuulleet.

San Franciscon 46 kukkulaa

Olin odottanut kuusi vuotta pääsyä takaisin kaupunkiin, johon rakastuin ensi kosketuksella. Ajaessamme Golden Gate Bridgeä pitkin valokuvauspaikalle olisin voinut itkeä onnesta. Tunne kotiinpaluusta oli mykistävä. San Francisco on kaunis ja sen välitön tunnelma helposti aistittavissa. Vaikka maanantai-ilta kaupungissa oli hiljainen, nautin joka hetkestä. Seuraavan päivän vietimme kukkuloita ylös alas kävellen ja toinen toistaan kauniimmista rakannuksista nauttien. San Francisco on siitä hieno kaupunki, että siellä asutaan. Pilvenpiirtäjien reunoilla on vieri vieressä upeita parikerroksisia taloja. Jokainen katu on hyvin suunniteltu ja miellyttävä. Täällä voisin asua.

Upea matkan päätös Los Angelesissa

San Franciscosta hurautimme mielettömään Los Angelesiin, jossa vietimme loppulomamme kolme päivää. Tässä vaiheessa aikaa oli ostoksillekin. Kurssi oli meille edullinen ja hinnat muutenkin alhaalla. Äiti nauroi, kun kerroin ostaneeni vain neljät kengät ja kaksi laukkua. Myös Old Navyn kokoelmat tuli koluttua. Luottokorttilaskua odotellessa on hyvä kuitenkin vielä palata Hollywoodiin.

Juhana halusi ottaa lomasta kaiken irti ja ajaa Corvetella pitkin Mulhollandia ja Hollywoodin katuja. Tämän jälkeen arki Suomessa tuntuisi ehkä vielä mitäänsanomattomammalta, mutta kotiin tultaisiin jälleen yhtä kokemusta rikkaampana. Ja olihan se mahtavaa. Tätä lisää kiitos!

Seuraavana päivänä lounastimme Oskun kanssa Sunset Boulevardin varressa Sunset Plazalla kalliiden merkkiliikeiden kupeessa. Ajoimme myös läpi Hollywood Boulevardin, jonne tähdet ovat saaneet omat tähtensä ja parhaat painaa käden jälkensä sementtiin turistien kuvattavaksi. Olo oli epätodellinen. Kevyt ja onnelllinen, mutta epätodellinen. Viimeistä lomapäivää, Itsenäisyyspäivää vietimme Manhattan Beachillä ja itäisessä Los Angelesissa, Wattsissa ja Comptonissa ajellen. Wattsissa on kierrätysmateriaalista tehty nähtävyyskin. Enemmän meitä taisi kierolla tavalla kiehtoa kuitenkin Burger Kingin tiskin päällä ollut luodinkestävä pleksi, josta Osku tietysti nappasi kuvankin.

Autopaljoutta, moottoriteitä, upeita maisemia, innostuneita ihmisiä, halpaa pikaruokaa ja laihaa kevytolutta, josta en tosin pitänyt. Tuota kaikkea se oli. Ja paljon enemmän. Haluan kiittää Juhanaa järjestelyistä, Oskua matkan tallentamisesta kuvina ja Mikkoa viilipyttymäisestä tuomaroinnista visojen aikana. Ikimuistoinen matka taittui upeasti teidän kanssanne, hyvät ystävät. Iso ja lämmin kiitos.

Hullunkurinen perhe Amerikkaa valloittamassa

Vapun tienoilla syntynyt mieletön päätös Road Tripistä on kohta totta. Hullunkuriseksi perheeksi ristitty konklaavimme, eli minä, Juhana, Mikko ja Osku istumme huomenna koneeseen ja laskeudumme New Yorkiin. Tarkoituksena olisi ajella Washingtonin ja Atlantan kautta kohti eteläisiä kaupunkeja New Orleansia, San Antoniota ja El Pasoa. Phoenixin jälkeen testataan istumalihaksia ja suunnataan San Franciscoon tai suoraan Los Angelesiin. Tosin matkasuunnitelma on jo nyt muuttunut yhtä monta kertaa, kuin on matkustajiakin, joten katsotaan nyt minne matka vie. Tiukkoja suunnitelmia emme ole muutenkaan tehneet, vaan annamme virran viedä. Ainoa pakollinen etappi on ehtiä heinäkuun 4.päivän illaksi Los Angelesin lentokentälle.

On hienoa palata tuohon valtavaan mahdollisuuksien maahan kuuden vuoden tauon jälkeen. Olen tosin monesti vannonut, etten USAhan enää mene, mutta onneksi lupaukset ja valat on tarkoitettu rikottaviksi. Pieni mutka nyt voi edelleen tulla matkaan, mikäli edellisen kerran laiton oleiluni maassa käy ilmi. Käytännön asioilla on onneksi tapana järjestyä ja hymyilemällä sekä hyvällä käytöksellä pääsee yleensä pitkälle. Niiden tuottaminen huomenna ei pitäisi olla ongelma. Saa nähdä. Nyt pakkaamaan!

Apua ja tukea ihmisen tarpeista käsin

Valmistuttuaan nuori ihminen tekee mielummin töitä urheilijan tai hyvin liikkuvan ihmisen kuin vaikka mummun tai vaarin kanssa. Näin totesi uutta Sport-ammattikorkeakorkeakoulua havitteleva Tampereen urheilijahierojakoulun rehtori Mikko Nurmi tänään Helsingin Sanomissa. Varmasti onkin mukavampi tehdä töitä kauniiden ja hyvinvoivien ihmisten kanssa kuin ottaa vastaan vammaisen, sairaan tai vanhuksen huutoa tuskassa, jota kivut, masennus ja epätoivo usein aiheuttavat.

Helsingin kaupunki maksaa toimintaterapeuteilleen 2098 euroa lähtöpalkkaa. Toimintaterapeutin virkoja on 30. Toimintaterapeutti tekee lääkärien, hoitajien ja fysioterapeuttien kanssa arvokasta työtä kuntoutujien, vammaisten, sairaiden ja vanhusten eteen. Omatoimisuuteen pystyviä tuetaan pärjäämään kotona. Autettavia autetaan elämään mahdollisimman hyvää elämää kuntoutumisen eri vaiheissa tai elämän lopputaipaleella. Tätä työtä arvostetaan palkassa ja virkojen määrässä katsottuna hävettävän vähän. Samaan aikaan puuhataan valmiiksi hyvinvoivien ihmisten hyväksi, kun mummut ja vaarit makaavat vaipoissaan odottamassa auttajaa.

Tätäkö me todella haluamme? Hyvinvointiyhteiskuntamme palvelut alkavat olla siinä jamassa, ettei niitä voi tätä nykyä enää ylpeydellä esitellä. Oma mummuni makaa neljättä viikkoa sairaalassa ja pelkää koko ajan. Hän pelkää pääseekö vessaan, syöttääkö kukaan, laitetaanko hänet vielä jonnekin pahempaan paikkaan. Ulkona tai sairaalan kanttiinissa hän ei ole päässyt käymään kertaakaan. Elämänhalua etsitään huonetovereiden kanssa rutiineista, joita sairaalassa rytmitetään lähinnä ruokailujen avulla. Kenelläkään ei ole aikaa jutella ja kysyä kuulumisia. Huoneessa on käsinkosketeltava epätoivon tunnelma. Kuolemaa tunnutaan odottavan yhdessä.

Mummun huoneen seinällä on ohjeistus omatoimisuuteen kannustamisesta. Tämä tarkoittaa käytännössä lähinnä sitä, että hoitaja kiireiltään huikkaa mummuille, että nouskaas ylös. Itse pitää nousta ja syödä. Jos syöminen ei onnistu, ruoka viedään pois. Minusta on hyvä, että vanhuksia ja sairaita kannustetaan omatoimisuuteen. Jonkun on kuitenkin ehdittävä tukemaan sitä henkilön tarpeiden mukaan. Autettavaa on ehdittävä auttamaan, tuettavaa tukemaan.

Meidän on tehtävä kunnissa sellaisia arvovalintoja, että auttavaa henkilökuntaa on kaikkialla riittävästi. Helsingissä on meneillään yritys toimintaterapeuttien virkojen lisäämisestä. Toivottavasti lautakunnassa on rohkeutta päättää oikein, kun asia sinne asti ehtii.

Pala itsestäni

Timo on jo pari kertaa muistutellut blogin päivittämisestä. Olen ollut viime aikoina aika uupunut ja ideoita tekstiksi ei ole syntynyt. Päätinkin terapeuttisessa mielessä kirjoittaa vähän itsestäni.

Olen viimeisen vuoden aikana joutunut valitettavan usein pohtimaan, kuinka paljon ihminen jaksaa kantaa vastoinkäymisiä. Aika usein on myös tullut todettua, että tästä ei ainakaan voi huonommin mennä. Joka kerta on mennyt. Kun vuosi sitten oma avioliittoni kaatui ja tärkein tukiverkko, jolle elämäni olin rakentanut hävisi, olin pitkään hukassa. Olen sitä edelleen, eikä valoa tunnelin päässä aina näy.

Oman pitkän suhteeni kanssa samaan aikaan päättyi vanhempieni liitto. Lapsuuteni kotia ei enää periaatteessa ole olemassa, eikä äidin ja isän huomaan pääse turvaan samalla tavalla kuin ennen. En saanut yksinäisyyteni pahimpina aikoina tukea sieltä, josta olisin sitä eniten tarvinnut. Olenkin kuin pieni lapsi, joka ei ole ensimmäisinä kuukausinaan saanut riittävää perushoitoa. Perhepiiriini on pitkin kulunutta vuotta tipahdellut hiljalleen uusia surullisia uutisia. En voi olla kysymättä, mikä tarkoitus tällä kaikella on?

Viime syksynä hain apua YTHS:ltä. Pääsin juttelemaan erikoissairaanhoitajan kanssa, koska jonot psykologille olivat tietysti pitkiä. En aluksi pitänyt siitä, että minut pakotettiin ajattelemaan asioita. Pikku hiljaa puhumisen muuri vähän hälveni. Neljännen kerran jälkeen terveydenhoitaja kuitenkin totesi, ettei aikoja enää tarvita. Kuulemma näytin voivan jo hyvin. Käteeni jäi kolme purkillista lääkkeitä sekä kasa käsittelemättömiä asioita.

Puhun asioistani liian vähän ja liian harvoille. Parhaat ystäväni ovat muka kaukana tai työkavereitani. Tilanne on vähän hankala, kun työtä ja omaa elämää haluaisi suojella toisiltaan. Puhuminen niille, joiden kanssa teen töitä päivittäin, on erittäin vaikeaa. Silti haluan koko ajan, että joku huomaisi ja auttaisi. Tiedän, olen vaikea.

Olen viime aikoina purkanut pahaa oloani lähinnä muiden asioiden lomassa ja etenkin töissä. Se ei ole missään nimessä ollut tarkoitukseni eikä järkevää. Olen käytökselläni saanut karkotettua ihmisiä läheltäni ja heidätkin voimaan huonosti. Olen todella pahoillani tästä. Siitä olen kuitenkin iloinen, että olen oppinut paljon itsestäni ja rajoistani. Tiedän, että minusta tulee tämän kaiken jälkeen vähän parempi ja vahvempi ihminen. Aikaa se kuitenkin ottaa, toivottavasti sitä vielä on.

Kiitos teille kaikille, jotka olette tukeneet ja kestäneet minua. Arvostan sitä suuresti, vaikka en varmasti aina sitä näytä.

Täydellinen maailma?

Yhteisvastuukeräyksen kohde on tänä vuonna kehitysvammaisten työllistyminen. Aivan mahtavaa, että asia on nostettu esiin! Moni kehitysvammainen pystyy tekemään töitä, jos heille vain annetaan siihen mahdollisuus. Ylen Aamusydämellä ohjelma esittelee kehitysvammaisia nuoria, jotka ovat jo työllistyneet. Kannattaa katsoa, tulee hyvälle mielelle.

Kun yhteisvastuukeräys alkoi, Helsinginsanominen nettisivuilla käytiin keskustelua siitä, onko oikein, että vammaiset saaavat töitä, kun kaikki terveetkään eivät saa. Ensinnäkään vammaisuus ei ole sairaus ja toiseksi, kenellä on oikeus määritellä työhön kelpaavat ja ei-kelpaavat jonkin ominaisuuden mukaan?

Vammaisuus on asia, joka pelottaa ihmisiä. Lääketiede on kehittynyt pitkälle ja seulontojen avulla mahdollisesti vammaisena syntyvät lapset pystytään melko helposti tunnistamaan. Nämä testit eivät kuitenkaan ole täysin varmoja ja abortteja tehdään myös ns. terveille lapsille vammaisuuden pelossa. Ihminen leikkii jumalaa, ottaessaan käsiinsä vallan määritellä, kenellä on oikeus syntyä tähän maailmaan.

Suomessakaan ei tarvitse mennä kovin pitkälle ajassa taaksepäin, kun rotuopin mukaisesti vammaisia steriloitiin ja suljettiin laitoksiin. Joskun tuntuu, että elämämme edelleen aikaa, jolloin ihmiselle kelpaa vain täydellisyys. Lapsen tulee olla kaunis ja virheetön, puolison ja parisuhteen pitää olla jotain ihmeellistä päivästä toiseen, elämässä pitää menestyä työn ja hyvien tulojen kautta jne.

Kun ihminen tavoittelee täydellisyyttä, hän menettää taidon elää ja olla onnellinen. Täydellinen maailma saavutetaan lopettamalla täydellisyyden tavoittelu. Täydellisyyden, jota ei oikeasti ole olemassakaan. Aloitetaan vaikka siitä, että jokaisella lapsella on oikeus syntyä tähän maailmaan ja jokaisella ihmisellä on oikeus tehdä työtä.

Muutama ajatus prostituutiosta

Luin sairaslomalla ajankulukseni pitkään kirjahyllyssä lojuneen artikkelikokoelman ”Rajat ylittävä prostituutio. Globaalien toimintamallien muuttuminen.”. Susanne Thorbekin ja Bandana Pattainakin toimittama teos ei sorru syyttelyyn eikä tekopyhyyteen, kuten lupaa. Tarkoitus on herättää keskustelua vaikeasta asiasta harkitsevasti ja humaanisti suhtautuen.

Kysymykset siitä, saako nainen tai mies myydä omaa ruumistaan ja onko se koskaan vapaaehtoista, eivät ole yksiselitteisiä. Ihmiskauppa on ehdottomasti tuomittavaa ja sen kitkemiseksi tulee ponnistella maailmanlaajuisesti. Vaihtoehtoja prostituutiolle on tarjottava ja prostituutiosta irrottautumiseen tulee antaa mahdollisuuksia. Typerin lukemani kommentti eräältä seksiä ostaneelta mieheltä liittyi siihen, että on hyvä asia kun asiakkaita, jotka suostuvat maksamaan seksistä, riittää ja täten kurjissa oloissa eläviä naisia (prostituoituja) voidaan auttaa. Ihmiskaupan uhreja ei todellakaan auteta lisäämällä kysyntää.

Mietin sitä, miltä tuntuisi myydä itseään tai ostaa seksiä toiselta. Monia ajatus puistattaa. Ne, jotka vaativat sekä seksin oston, että myymisen kieltämistä vetoavat siihen, ettei nainen tai mies myy seksiä koskaan vapaaehtoisesti. Entä voiko seksin ostamisessa ja myymisessä vain toinen puoli olla kriminalisoitua? Jos nainen tai mies haluaa myydä seksiä ja se on laillista, miksi sitä ei saisi ostaa?

Toinen puoli kriminalisointiongelmaa on toki kysymys siitä, milloin seksiä myydään vapaaehtoisesti. Ja mitä vapaaehtoisuus tässä tarkoittaa? Ainakin tietysti sitä, että kolmas osapuoli ei ota välistä rahaa ja pakota seksin myymiseen. Mutta onko seksin myymiselle aitoja vaihtoehtoja? Jos siihen ei pakota toinen ihminen, siihen voi pakottaa esimerkiksi taloudellinen tilanne. Lisäksi tulot prostituutiosta ovat monta kertaa hyviä ja myös tähän jää kiinni.

Mikä sitten on seksin myymistä? Vain se, kun antaa ja ottaa rahaa? Entä jos pari on seksisuhteessa ja toinen ostaa toiselle lahjoja tai auttaa saamaan vaikka työpaikan? Monessa rakkaussuhteessakin seksi näyttelee suurta roolia siinä mielessä, että sen avulla toinen osapuoli voi melko helposti kiristää toista, jolloin seksistä tulee ikään kuin kauppatavaraa.

Seksin myyminen ja ostaminen eivät liity vain niin sanotusti punaisten lyhtyjen alueille. Niiden kriminalisointi ei myöskään ole yksiselitteistä. En silti usko, etteivätkö kaikki vaihtaisi prostituoidun ammattia tai lopettaisi seksin antamista rahaa tai muuta hyötyä vastaan, jos olemassa olisi vaihtoehto. En silti osaa vastata siihen, miltä seksin myymisen tai ostamisen pitäisi tuntua. Tähän voi vastata vain henkilö, joka on niin tehnyt. Siitäkin huolimatta, että ympäröivä yhteiskunta ja muut ihmiset ovat aina pyrkineet sen määrittelemään.

Elämää säkissä?

Uskomatonta, että Ilkka Kanerva erotettiin tehtävistään ulkoministerinä. Katainen ei suostunut myöntämään, että medialla olisi ollut osaa asiaan, vaan hän koki tehneesä päätöksen itse. Kanervan luottamus oli kuulemma mennyt.

Olkoonkin, että Kanervalla on vähän ongelmia. Mutta kukapa meistä ei olisi muutamaa tekstiviestiä joskus lähettänyt. Olisi varmaan järkevää, että minäkin pyydän varmuuden vuoksi anteeksi niiltä ystäviltäni, joille lähetetyt viestit ovat ylittäneet sopivuuden rajan. Käytetäänkö niitä minua vastaan, jos minusta joskus tulee jotain?

Median valta on suuri. Päättyykö tämä niin, ettei korkeille paikoille uskalleta enää nostaan ketään, jolla on niin sanotusti elämää? Onko parempi, että elämme säkissä, jotta voimme olla nyt ja jatkossa uskottavia työssämme? Ei se nyt hyvänen aika voi niin olla. Ihmisiähän tässä ollaan. Media on aikoja sitten halunnnut unohtaa sen.