Voi porvaria, voi kurjuutta

Joskus on ihan pakko epäillä, ettei porvari usko, tai ainakaan tiedä itsekään mitä puhuu. Aamutv:ssä Timo Soinin kanssa kuntalaisten tarpeista oli tänään puhumassa kokoomuslainen kansanedustaja Hanna-Liisa Hemming. Kuulemma hallitus on ottanut pienituloisten tai muuten syrjäytymisvaarassa olevien kuntalaisten asiat hienosti huomioon. Ihan esimerkinkin Hemming antoi. Espoon kaunpunki on hoitanut asiat hienosti ja vieläpä maksaa muiden kuntien palveluita! Voi taivas. Voiko ihminen olla noin tyhmä. Espoo, tuo kaikkien kuntien äiti. Olisi varmaan hyvä hypätä joskus Volvon kyydistä tutustumaan ihan oikeisiin ihmisiin ihan oikeissa pienissä ja keskisuurissa kunnissa, joissa kamppaillaan palvelujen ja taloudellisen tilanteen ristipaineessa.

Toinen minua aamukahvin lomassa "viihdyttänyt" porvaritarina tuli pääministeri Matti Vanhasen suusta. Helsinginsanomien haastattelussa hän pohti, josko pieni- ja keskituloisille voisi sittenkin veronkevennyksissä muutaman rovon kohdentaa. Mahtavaa. Sitten käytiin kuitenkin pienituloisen kimppuun. Vanhanen lupasi laittaa pisteen palkankorotuksille ja inflaation kiihtymiselle. Vanhanen moitti etenkin julkista sektoria halusta nostaa palkkoja muiden tahdissa ja täten inflaation räjähdysmäisestä kasvattamisesta. Lisäksi Vanhanen pohti, miten palkkakehitystä mahtaisi olla mahdollista koordinoida. Hmm.. Onkohan pääministeri koskaan kuullut tupoista. Ai niin. Eihän syyllinen voi oikealta löytyä. EK on kertonut, ettei ole enää kiinnostunut tupoista. Laitetaan sitten vaikka julkisen sektorin piikkiin.

Onneksi kunnallisvaalit ovat tänä syksynä. Yhdessä saamme aikaan muutoksen.

Maistereita työuraa etsimässä

Olen innoissani, koska minulle tarjoutuu tilaisuus päästä puhumaan vastavalmistuneiden akateemisesti koulutettujen työllistymisestä. Menemme yhdessä Akavan työvoimapoliittisen asiamiehen Heikki Taulun kanssa ylen aamulähetykseen ensi maanantaina. Taustalla on vasta julkaistu Akavan ja Aarresaariverkoston tutkimus, jonka mukaan epätyypilliset ja omaa alaa vastaamattomat työsuhteet vaikeuttavat korkeastikoulutettujen, akaatemisten työuralla etenemistä.

Tutkimus on mielenkiintoinen jatko pari vuotta sitten ilmestyneelle Viisi vuotta työelämässä tutkimukselle. On erittäin järkevää ja tärkeää selvittää asiaa säännöllisesti ja riittävän kattavasti. Nyt ilmestyneessä tutkimuksessa vastausprosentti oli hyvä. Kyselyn avulla tavoitettiin yli puolet 2001 valmistuneista maistereista ja vanhan tutkintojärjestelmän kandidaateista.

Työttömyys viiden vuoden kuluttua valmistumisesta on akateemisten keskuudessa melko pientä. Erityisen mielenkiinnon kohteeksi onkin noussut niin sanottu laadullinen työllistyminen, eli se, onko työ koulutusta vastaavaa. Melko moni vastasi, ettei ole tai ettei tiedä onko. Ammattiliitot ja opiskelijajärjestöt ovat jo pitkään toivoneet yliopistoihin ja niiden ohjaamiseen järjestelmää, jolla mitataan laadullista työllistymistä. Se olisi erityisen tärkeää aloituspaikkojen mitoittamisessa. Yhtä tärkeänä näen laadullisen työllistymisen mittarit koulutusten sisältöjen, tavoitteiden ja osaamiskuvausten määrittelyssä.

On itsestään selvää, ettei nykyinen työlämä vastaa enää samalla tavalla akateemisesti koulutettujen odotuksiin, kuin esimerkiksi 20-vuotta sitten, jolloin maistereita valmistui huomattavasti vähemmän. Työelämän ja koulutuksen yhteen nivomiseen on vaikuttanut etenkin ammattikorkeakoulusektori ja -järjestelmä, joka luotiin 1990-luvulla. Työelämästä lähtee vähemmän korkeastikoulutettuja kuin sinne on tulossa. Tämä aiheuttaa monelle alalle kohtaanto-ongelmia.

Aloituspaikkoja korkeakouluissa on pystyttävä vähentämään. Ei ole kenenkään etu kouluttaa turhaan. Toiseksi myös yliopistotutkintoihin on sisällytettävä yleisiä työelämän taitoja. En näe, että yleisten työelämävalmiuksien, kuten taloushallinnon, projektien ja atk-taitojen osaamisen lisääminen vaarantaisi perinteistä käsitystä ylimpään ja ajankohtaisimpaan tieteeseen perustuvasta opetuksesta. Olen esimerkiksi omassa työssäni toiminut määrätietoisesti ylioppilaskunnan linjan mukaisesti edistääkseni sitä, että näiden taitojen opetusta lisätään pakollisina kaikkiin tutkintoihin. Osittain huutoon on jo vastattu. Loppu on kovan työn takana.

Moni valmistuneista ei osannut vastata siihen, vastaako nykyinen työ omaa koulutusta. Tällöin voidaan olettaa, ettei vastaaja tunnista omaa osaamistaan eikä koulutuksensa antamaa henkistä pääomaa. Tähän voidaan vastata kuvaamalla tutkintojen sisällöt ja osaamistavoitteet mahdollisimman tarkasti. On sekä yliopiston, opiskelijan että työnantajan etu, että valmistuttuaan henkilö tietää, mitä hän osaa.

Mitä sitten tulee kokoomuksen lääkkeeseen nuorten työurien helpottamisesta, jota ministeri Hyssälä (kesk) esimerkiksi lähti komppaamaan, niin en kannata. Ehtojen heikentäminen ansiosidonnaisen osalta ei ole vastaus siihen, että vastavalmistuneiden korkeastikoulutettujen epätyypilliset työsuhteet tai työttömyysjaksot poistuisivat. Ylipäänsä keppi ja tiettyjen ryhmien eriarvoistaminen on mielestäni politiikkaa, joka tekee enemmän haittaa kuin hyötyä. Työvoimapoliittisia toimia on kehitettävä. Mitä jos kokeiltaisiin välillä porkkanaa ihan kaikkien ryhmien ja ikäluokkien kohdalla?

Mutta mitä tekisin itse? Olen ylioppilaskunnassa töissä. Minulla on vakituinen työsuhde. Valmistun maisteriksi syksyn aikana. Työni ei mielestäni vastaa tutkintoni antamaa osaamista ja oppimaani. Lähtisinkö siis vakituisesta työsuhteesta työttömäksi hakemaan oman alan töitä. Enpä usko. En vaikka elän yksin. Kun otetaan vielä huomioon, että monella valmistuneella on perhe, mahdollinen asuntolaina ja velat, ei työttömäksi heittäytyminen sen kustannuksella, että odottaa oman alan töitä ja sitä kautta parempaa työuraa, ole oikeasti useinkaan realistinen vaihtoehto.

Mitä sitten pitäisi tehdä. Mielestäni työelämää ja akateemisia tutkintoja pitää kehittää käsi kädessä. Työttömyysturvaa heikentämällä ei työllistetä yhtään maisteria. Akateemisesti koulutettujen täytyy puolestaan oppia tunnistamaan omaa osaamistaan ja myymään sitä. Oman alan vakituinen työpaikka kelvannee kenelle tahansa. Sitä ennen kunkin on tehtävä henkilökohtaisia valintoja sen suhteen, miten siihen tähtää.

Oikeudenmukainen verotus on valinta

Hallitus on sitoutunut keventämään lisää verotusta nykyisellä kaudellaan. Enää keskustellaan siitä, miten kevennykset ajoitetaan. Vasemmalta on yritetty ehdottaa, että kevennykset kohdennettaisiin järkevästi pieni- ja keskituloisille. Porvaria tämä ajatus ei tietenkään miellytä. En ymmärrä miksi. Kaikkein suurituloisimmat, porvaripuolueita äänestävät, eivät tuloveroja paljon maksele kuitenkaan. Heillä tulot tulevat jostain ihan muualta, kuin progressiivisesti verotettavasta palkkatulosta.

Eläminen kallistuu koko ajan. Ruuan hinta jatkaa nousuaan, asumiskustannukset eivät pysy kurissa vuokrien ja toisaalta korkojen noustessa. Inflaatio syö palkankorotuksia, jotka muutenkin hyödyttävät epäoikeudenmukaisen epätasaisesti. Aloilla, joissa korotukset jäivät esimerkiksi tälle vuodelle alle kolmen prosentin ovat jo nyt reaalisesti viime vuodesta jäljessä. Toisin sanoen, pieni- ja keskituloisille jää nyt vähemmän rahaa käyttöön, kuin viime vuonna.

Keskituloisten köyhdyttäminen pienituloisten köyhtyessä samalla entisestään on typerintä politiikkaa, mitä hallitus voi tehdä. Tuloerojen kasvattamisen pysäyttäminen tulee tehdä nyt. Se voidaan aloittaa veronevennyksillä, jotka kohdennetaan niitä eniten tarvitseville ja niistä eniten hyötyville. Samaan aikaan suurituloisimpien, kuten lääkärien ja lakimiesten verokeplottelu tulee estää. Jokainen maksakoon veroja samojen periaatteiden mukaisesti.

Arjen hallintaa vaikeissa olosuhteissa

Loma tekee tehtävänsä. Jo kahden asian suorittaminen samaan aikaan tuottaa ongelmia. Keitin makaroonia ja paistoin kanaa. Ihmettelin aikani, miksi vesi ei ala kiehumaan ja kanat vain palavat. No, kahden levyn säätäminen ei varmasti ole kenellekään helppoa.

Olen ollut nyt neljä ja puoli viikkoa lomalla. Gradukirjoja olen toki hakenut kirjastosta, mutta osaamispääomaa ei vielä ole ehtinyt kertymään. Pino lattialla pölyttyy ja olen lomallani katsonut yhdet uutiset sekä selannut yhden hesarin läpi. En ole muistanut käydä kaupassa ja olen tappanut äidin ulkokukkaset, joita hän pyysi kastelemaan edes kerran.

Olen onnellinen, koska olen osannut viettää mukavaa lomaa ja tavannut paljon vanhoja kavereita. Olemme muistelleet ehkä enemmän kuin koskaan elettyä elämää ja pohtineet yhdessä tulevaa. 27-vuotiaana tulee ilmeisesti aika, jolloin haluaa vielä tehdä jotain uutta. Vaikka 30 on yksi luku muiden joukossa, se tuntuu rajalta, jonka ylittämistä haluaa venyttää.

Palaan töihin kahden ja puolen viikon kuluttua. Siihen mennessä arjen asioiden hoitamisesta olisi saatava kiinni. Olenkin jo pärjännyt paremmin. Hain neljän päivän postit laatikosta ja kastelin kukkaset. Sateen jälkeen tietenkin.

Home Sweet Home?

15 vuorokautta, yli 7000 kilometriä, monta ihanaa kaupunkia, aurinkoa, teguilaa.. Ihana loma takana, aikaerosta toipuminen menossa. New Yorkista alkanut ja Los Angelesiin päättynyt matkamme sisälsi niin paljon erilaisia kokemuksia, elämyksiä ja nähtävyyksiä, ettei sitä ole helppo pukea sanoiksi. Haaveilin pitkään matkasta USAn halki ja nyt se on ohi. En olisi uskonut, että kaipaus takaisin olisi näin kova. Vaikka amerikkalainen unelmiin ja kulutukseen perustuva elämäntapa on monen mielestä kestämätön, viihdyn siinä. Myönnän sen.

Pilvenpiirtäjiä ja pääkaupungin "sykettä"

New York on pakko kokea uudelleen. Empire State Buildingin katolla tuntee itsensä aika pieneksi ja ymmärtää jotenkin oman vaatimattoman paikkansa maailmassa. Manhattanin pilvenpiirtäjät saavat myös kadulla häkeltymään ja katseen kääntymään väkisin ylöspäin. Central Parkin vehreys auttaa rentoutumaan. Juoksemaan meistä ei tietenkään aitojen newyorkilaisten tapaan ollut. Ehkä seuraavalla kerralla pakkaan lenkkarit mukaan ja hyppään juoksijoiden sekaan. Olut puolestaan maistui Vapauden patsasta katsellessa ja auringon paistaessa kirkkaalta taivaalta melko hyvältä.

Washingtonissa kävimme tietysti katsomassa kuuluisat nähtävyydet Valkoisen talon, The Washington Monumentin, Jefferson Memorialin ja Abraham Lincolnin patsaan, Vietnamin veteraaneille tehdyn muistoseinän ja Capitol Hillin. Viivyimme kaupungissa yhden iltapäivän ja alkuillan. Lomalentoja en kuitenkaan ole ihan heti varaamassa takaisin. Hieno paikka, melko virkamiesmäinen, joten nähty.

Maisemia, moottoritietä ja Atlanta eli CNN

Washingtonin jälkeen suuntasimme yöpymään pikkukaupunki Front Royaliin ja sieltä aamulla Appalakkien vuorille. Ajoimme Skyline Driveä pitkin Shenandoahin kansallispuiston läpi. Upeita näkymiä riitti, mutta kovin montaa villieläintä ei minun silmiini osunut. Matka jatkui nopeammin edettävää moottoritietä pitkin kohti Atlantaa, jossa nautimme aamupalasta vehreässä ja kuumassa Lakewood parkissa ja tutuistuimme CNN:n uutislähetysten tekemiseen. Lämpötila alkoi nousta tässä vaiheessa yli kolmenkymmenen. Osavaltioista olimme kahdeksannessa.

Läpi Alabaman matkalla Lousianaan, kuulostaa huisilta

Osavaltioita halkoessamme ehti miettimään aika paljon kaikenlaista. Aika moni mielikuva eri paikoista perustuu kirjoihin ja elokuviin. Maisemia ja tunnelmia, joita autosta nyt saattoi aika vähän aistia, ei pysty kuvaamaan. Ne pitää nähdä. Moni paikka oli juuri sellainen, millaiseksi sen oli kuvitellut. Esimerkiksi Alabama. Kauhea paikka, kauheita ihmisiä.

Pääsimme tiistai-illaksi perille New Orleansin raskalaiskortteleihin. Meno Bourbon streetillä oli hullua kuin Las Vegasissa. Baarista ostettiin juomaa mukaan, jonka kanssa kaduilla sai kävellä ja baaria vaihtaa miten halusi. Alkoholia ei oltu säästelty ja sen meistä varmasti jokainen seuraavana aamuna hikisessä helteessä sai tuntea nahoissaan. Onneksi aikaero ei enää tässä vaiheessa vaivannut ja jaksoimme juhlia aamun puolelle. Paikka oli siisti ja laitettu kuntoon kahden vuoden takaisen hirmumyrskyn jäljiltä. Aivan mahtavaa! Tai siis AWESOME!

Kiertelimme New Orleansissa seuraavaan iltapäivään. Talot olivat kauniita ja ruoka hyvää. Ennen seuraavaa etappia pysähdyimme vielä kammottavalla hautausmaalla kaupungin kupeessa, jossa ruumiit haudataan maan päälle. Iltapäivä oli sateinen ja kolkko, oloni hautausmaalla vähintäänkin karmiva.

Don´t mess with Texas

Ihanasta New Orleansista jatkoimme matkamme puolivälietappiin San Antonioon. Yövyimme jälleen uudessa ihan kivassa motellissa, joissa ei matkan aikana eroja juuri nähty. (El Pason Budgetlodgea ei lasketa.) San Antoniossa vietimme kaksi yötä, joten tässä vaiheessa oli aika myös vähän huilata. Vietin rauhallisen iltapäivän vesipuistossa, jossa minua edelleen hämmensi amerikkalaisten häveliäisyys. Naisten pukuhuoneessa vaatteet ja suihkussa käyminen pitää hoitaa verhojen takana yksityisesti. En halunnut loukata USAn valiokansaa texasilaisia, joten toimin kuten hekin ja tyhmältä tuntui. Vesi oli kuitenkin ihanan lämmintä ja Texasin aurinko poltti suoraan ylhäältä 40 asteisesti. Ei paha. Illalla söimme River Walkilla. Oskun kanssa keskityimme tosin enemmän olennaiseen, eli tilasimme yli litran kokoiset margaritat, kuten asiaan kuului. Seuraavana aamuna matka läpi valtavan kokoisen Texasin jatkui.

El Paso, USA-Ciudad Juarez, Meksiko

El Pasoon tutustuimme lähinnä moottoritien varressa sijainneen meksikolaistyylisen ravintolan kautta. Seuraavana aamuna pakkasimme auton ja ajoimme rajalle. Meksikon puolelle mentäessä riitti 30 sentin tullimaksu, passeja ei kukaan kysellyt. Kävelimme siis sillan yli täysin toiseen maailmaan. Rajan toisella puolella kaikki oli mahdollista. Kaikkea sai ostaa kadulta tai apteekista tai taksi olisi vienyt minne tahansa hankkimaan rahalla mitä vaan voi kuvitella ostavansa. Ihmisiä oli paljon, ilma oli kuuma ja meteli kova. Kävelimme kojujen peittämiä ja vähemmän vilkkaita katuja muutaman tunnin ajan. Joimme muutamat oluet ja söimme aitoja meksikolaisia nachoja. Osuimme myös hääseremoniaan. Tilanne oli rento ja meille absurdi. Varmasti vihitystä parista tulee onnellinen. Ainakin sukua, ystäviä ja kylänmiehiä riitti todistamaan tapahtumaa.

USAan paluukin sujui kivuttomasti, tosin jonottamista ja kysymyksiä piti nyt sietää. Tullimaksu, muistaakseni 35 senttiä maksettiin automaattiin Meksikon puolella. Sillan jälkeen tulimme verkkoaita- ja piikkilankaviidakkoon, jossa ei tehnyt mieli tehdä yllättäviä liikkeitä. Tullimies kysyi minulta ennalta arvattavia kysymyksiä, mitä olen ostanut, miksi olin Meksikossa, minne menen ja mistä tulen. Hän tuntui olevan aidosti huolissaan siitä, että olin ollut rajan takana ja käski pitää huolta itsestäni jatkossa. Mietin asiaa muutaman hetken, mutta en osannut murehtia. Jos ei koskaan uskalla mihinkään mennä tai mitään tehdä, ei mitään näekään. Meksikoon voisin mennä uudelleen. Rento elämäntapa ja lämmin ilmasto houkuttavat.

Phoenixin kuumuus

Kaupungit pullahtavat moottoritien varteen aina vähän yllättäen. Ensin alkaa alue, joka on täynnä autokauppoja ja amerikanliput liehuvat tien varressa. Sitten tulee korkeita taloja ja sitten se on ohi. Suora moottoritie jatkuu ja jatkuu. Teiden suunnittelijoilla ei tuossa maassa ihan valtavasti ole suunniteltavaa. Lähinnä on osattava pitää viivotin suorassa. Ja tilaa riittää. Sitä näimme enemmän kuin tarpeeksi.

Phoenixiin, Arizonaan päätimme ajaa lopun matkaa pienempää maisematietä. Alku ei vaikuttanut muuttavan tilannetta, sillä edessä oli 50 mailin mittainen suora. Maisema oli tosin mykistävä. Tien varressa ei ollut muuta kuin kaunista luontoa ja muutamia nopeasti ohitettavia pikkukaupunkeja. Tie taisi olla Skyline Driven ja länsirannikon 1-tien ohella ainoa kaksikaistainen, jota ajoimme. Kaikkialle, minne menimme, oli vähintään kaksi kaistaa samaan suuntaan. Hermoja ei siis ainakaan autoillessa juuri koeteltu. Mitä nyt aika kävi silloin tällöin pitkäksi.

Matka jatkui henkeäsalpaavana. Tie mutkitteli vuoristossa. En ole eläessäni ajanut missään niin mielettömässä paikassa. Ja sitten olimme perillä. Phoenix on erilainen kaupunki, joka sijaitsee kokonaan laaksossa. Ja tuossa laaksossa on kuuma! Päivällä lämpötila nousi 45 asteeseen.

Illalla kävimme paikallisen rikkaan nuorison suosimassa baarissa. Olin luultavasti ainoa nainen, jolla ei ollut meikkiä ja muutenkin olimme kuin tuhkimot satulinnassa. Väärässä paikassa. Seuraavana aamuna kiersimme lyhyesti rikasta Scottsdalea, katsoimme jalkapalloa ja otimme aurinkoa. Eli pojat katsoivat jalkapalloa ja minä otin aurinkoa. Iltapäivällä jatkoimme odotettua matkaa kohti ihanaa Kaliforniaa.

West Coast

Jälleen satojen kilometrien jälkeen majoituimme motelliin Los Angelesin länsipuolelle, josta olisi aamulla helppo jatkaa matkaa rannikkoa pitkin kohti unelmien kaupunkia San Franciscoa. Tie kulkee lähes rannikon myötäisesti tai ruosteisten kukkuloiden välissä. Noita mahtavia maisemia katsellessa aika tuntui pysähtyvän ja arki menettävän merkityksensä. Ehkä niin kävikin.

1-tie oli Kalifornian metsäpaljon takia poikki, joten sattuma vei meidät vieläkin huikeammalle seikkailulle pienelle vuoristotielle satojen metrien korkeuksiin. Penkkaa ei tien vieressä juuri ollut, joten välillä tuntui että suistumme rotkoon. Meri näkyi vuorten takaa ja puiden latvat jäivät kauas alas. Kokemuksen kuvaamiseen ei riitä sanoja.

Ennen isommalle 101-tielle tuloa pääsimme vielä ajamaan armeijan harjoitusalueen poikki. Portilla asiallisesti käyttäytyvä militanttihenkilö kysyi kaikkien henkilöllisyystodistukset ja vuokra-automme paperit. Alue oli mielenkiintoinen, tosin harjoitukset olivat ilmeisesti siltä päivältä ohi, koska ohjuksia emme nähneet tai kuulleet.

San Franciscon 46 kukkulaa

Olin odottanut kuusi vuotta pääsyä takaisin kaupunkiin, johon rakastuin ensi kosketuksella. Ajaessamme Golden Gate Bridgeä pitkin valokuvauspaikalle olisin voinut itkeä onnesta. Tunne kotiinpaluusta oli mykistävä. San Francisco on kaunis ja sen välitön tunnelma helposti aistittavissa. Vaikka maanantai-ilta kaupungissa oli hiljainen, nautin joka hetkestä. Seuraavan päivän vietimme kukkuloita ylös alas kävellen ja toinen toistaan kauniimmista rakannuksista nauttien. San Francisco on siitä hieno kaupunki, että siellä asutaan. Pilvenpiirtäjien reunoilla on vieri vieressä upeita parikerroksisia taloja. Jokainen katu on hyvin suunniteltu ja miellyttävä. Täällä voisin asua.

Upea matkan päätös Los Angelesissa

San Franciscosta hurautimme mielettömään Los Angelesiin, jossa vietimme loppulomamme kolme päivää. Tässä vaiheessa aikaa oli ostoksillekin. Kurssi oli meille edullinen ja hinnat muutenkin alhaalla. Äiti nauroi, kun kerroin ostaneeni vain neljät kengät ja kaksi laukkua. Myös Old Navyn kokoelmat tuli koluttua. Luottokorttilaskua odotellessa on hyvä kuitenkin vielä palata Hollywoodiin.

Juhana halusi ottaa lomasta kaiken irti ja ajaa Corvetella pitkin Mulhollandia ja Hollywoodin katuja. Tämän jälkeen arki Suomessa tuntuisi ehkä vielä mitäänsanomattomammalta, mutta kotiin tultaisiin jälleen yhtä kokemusta rikkaampana. Ja olihan se mahtavaa. Tätä lisää kiitos!

Seuraavana päivänä lounastimme Oskun kanssa Sunset Boulevardin varressa Sunset Plazalla kalliiden merkkiliikeiden kupeessa. Ajoimme myös läpi Hollywood Boulevardin, jonne tähdet ovat saaneet omat tähtensä ja parhaat painaa käden jälkensä sementtiin turistien kuvattavaksi. Olo oli epätodellinen. Kevyt ja onnelllinen, mutta epätodellinen. Viimeistä lomapäivää, Itsenäisyyspäivää vietimme Manhattan Beachillä ja itäisessä Los Angelesissa, Wattsissa ja Comptonissa ajellen. Wattsissa on kierrätysmateriaalista tehty nähtävyyskin. Enemmän meitä taisi kierolla tavalla kiehtoa kuitenkin Burger Kingin tiskin päällä ollut luodinkestävä pleksi, josta Osku tietysti nappasi kuvankin.

Autopaljoutta, moottoriteitä, upeita maisemia, innostuneita ihmisiä, halpaa pikaruokaa ja laihaa kevytolutta, josta en tosin pitänyt. Tuota kaikkea se oli. Ja paljon enemmän. Haluan kiittää Juhanaa järjestelyistä, Oskua matkan tallentamisesta kuvina ja Mikkoa viilipyttymäisestä tuomaroinnista visojen aikana. Ikimuistoinen matka taittui upeasti teidän kanssanne, hyvät ystävät. Iso ja lämmin kiitos.

Hullunkurinen perhe Amerikkaa valloittamassa

Vapun tienoilla syntynyt mieletön päätös Road Tripistä on kohta totta. Hullunkuriseksi perheeksi ristitty konklaavimme, eli minä, Juhana, Mikko ja Osku istumme huomenna koneeseen ja laskeudumme New Yorkiin. Tarkoituksena olisi ajella Washingtonin ja Atlantan kautta kohti eteläisiä kaupunkeja New Orleansia, San Antoniota ja El Pasoa. Phoenixin jälkeen testataan istumalihaksia ja suunnataan San Franciscoon tai suoraan Los Angelesiin. Tosin matkasuunnitelma on jo nyt muuttunut yhtä monta kertaa, kuin on matkustajiakin, joten katsotaan nyt minne matka vie. Tiukkoja suunnitelmia emme ole muutenkaan tehneet, vaan annamme virran viedä. Ainoa pakollinen etappi on ehtiä heinäkuun 4.päivän illaksi Los Angelesin lentokentälle.

On hienoa palata tuohon valtavaan mahdollisuuksien maahan kuuden vuoden tauon jälkeen. Olen tosin monesti vannonut, etten USAhan enää mene, mutta onneksi lupaukset ja valat on tarkoitettu rikottaviksi. Pieni mutka nyt voi edelleen tulla matkaan, mikäli edellisen kerran laiton oleiluni maassa käy ilmi. Käytännön asioilla on onneksi tapana järjestyä ja hymyilemällä sekä hyvällä käytöksellä pääsee yleensä pitkälle. Niiden tuottaminen huomenna ei pitäisi olla ongelma. Saa nähdä. Nyt pakkaamaan!

Apua ja tukea ihmisen tarpeista käsin

Valmistuttuaan nuori ihminen tekee mielummin töitä urheilijan tai hyvin liikkuvan ihmisen kuin vaikka mummun tai vaarin kanssa. Näin totesi uutta Sport-ammattikorkeakorkeakoulua havitteleva Tampereen urheilijahierojakoulun rehtori Mikko Nurmi tänään Helsingin Sanomissa. Varmasti onkin mukavampi tehdä töitä kauniiden ja hyvinvoivien ihmisten kanssa kuin ottaa vastaan vammaisen, sairaan tai vanhuksen huutoa tuskassa, jota kivut, masennus ja epätoivo usein aiheuttavat.

Helsingin kaupunki maksaa toimintaterapeuteilleen 2098 euroa lähtöpalkkaa. Toimintaterapeutin virkoja on 30. Toimintaterapeutti tekee lääkärien, hoitajien ja fysioterapeuttien kanssa arvokasta työtä kuntoutujien, vammaisten, sairaiden ja vanhusten eteen. Omatoimisuuteen pystyviä tuetaan pärjäämään kotona. Autettavia autetaan elämään mahdollisimman hyvää elämää kuntoutumisen eri vaiheissa tai elämän lopputaipaleella. Tätä työtä arvostetaan palkassa ja virkojen määrässä katsottuna hävettävän vähän. Samaan aikaan puuhataan valmiiksi hyvinvoivien ihmisten hyväksi, kun mummut ja vaarit makaavat vaipoissaan odottamassa auttajaa.

Tätäkö me todella haluamme? Hyvinvointiyhteiskuntamme palvelut alkavat olla siinä jamassa, ettei niitä voi tätä nykyä enää ylpeydellä esitellä. Oma mummuni makaa neljättä viikkoa sairaalassa ja pelkää koko ajan. Hän pelkää pääseekö vessaan, syöttääkö kukaan, laitetaanko hänet vielä jonnekin pahempaan paikkaan. Ulkona tai sairaalan kanttiinissa hän ei ole päässyt käymään kertaakaan. Elämänhalua etsitään huonetovereiden kanssa rutiineista, joita sairaalassa rytmitetään lähinnä ruokailujen avulla. Kenelläkään ei ole aikaa jutella ja kysyä kuulumisia. Huoneessa on käsinkosketeltava epätoivon tunnelma. Kuolemaa tunnutaan odottavan yhdessä.

Mummun huoneen seinällä on ohjeistus omatoimisuuteen kannustamisesta. Tämä tarkoittaa käytännössä lähinnä sitä, että hoitaja kiireiltään huikkaa mummuille, että nouskaas ylös. Itse pitää nousta ja syödä. Jos syöminen ei onnistu, ruoka viedään pois. Minusta on hyvä, että vanhuksia ja sairaita kannustetaan omatoimisuuteen. Jonkun on kuitenkin ehdittävä tukemaan sitä henkilön tarpeiden mukaan. Autettavaa on ehdittävä auttamaan, tuettavaa tukemaan.

Meidän on tehtävä kunnissa sellaisia arvovalintoja, että auttavaa henkilökuntaa on kaikkialla riittävästi. Helsingissä on meneillään yritys toimintaterapeuttien virkojen lisäämisestä. Toivottavasti lautakunnassa on rohkeutta päättää oikein, kun asia sinne asti ehtii.