Pätkisten liitto

Pätkätyöläisten asemasta puhutaan paljon ja yhtä paljon siitä, että ay-liike tai oikeastaan mikään mukaan liike ei tee asialle yhtään mitään. Ay-liike ja työväenpuolueet, jollaisiksi kaikki itseään nykyään tituleeraavat, vannovat tekevänsä kaikkensa työelämän pirstoutumisen ja polarisoitumisen estämiseksi. Pätkätyöeläinen on arvokas työläinen, jolla on myös oikeuksia. Vai onko?

Meillä on kaveriporukan kanssa tapana parantaa pätkätyöläisten maailmaa miettimällä heille (meille) omaa liittoa. Siihen voisivat kuulua kaikki ja se voisi olla keskusjärjestöistä vapaa vyöhyke. Vähän omituista olisi toki se, että tavoitteena tällaisella liitolla tulisi olla sen jäsenmäärän saaminen nollaan.

Kenen kanssa keskusjärjestöistä vapaa kaikkien pätkätyöläisten liitto Pätkis Ry neuvottelisi? Millä se painostaisi ja ketä? Kaikkia työnantajia yksitellen, EK:ta, yhteiskuntaa? Haasteita riittäisi. Ehkä pätkätyöläisten asemaa ei parannetakaan oman liiton kautta. Pätkätyöläisten aseman parantamiseksi tulisi sen sijaan perustaa kaikkien keskusjärjestöjen yhteinen neuvottelujärjestö.

Työ kohdistuisi erityisesti laittomiin ja perusteettomiin määräaikaisiin työsuhteisiin, työntekijöiden ja työnantajien tietoisuuden lisäämiseen ja työehtosopimusten puutteisiin. Neuvottelujärjestön tehtävänä olisi siis kehittää työehtosopimustoimintaa niin, että määräiaikaisissa työsuhteissa olevat huomioitaisiin niissä nykyistä paremmin. Neuvottelujärjestöllä olisi mahdollisuus kirjoittaa suoria tekstejä, joita kaikissa työehtosopimuksissa tulisi olla. Itse neuvottelutoiminta olisi nykyisenlaista yhteistoimintaa työnantajan kanssa. Painostusvalmius synnytettäisiin työntekijöiden tietoisuutta ja taisteluvalmiutta kasvattamalla. Tähän työhön tarvittaisiin jalkatyötä jos mitä.

Miksi keskusjärjestöt lähtisivät tähän mukaan ja maksaisivat jäsenmaksua pätkätyöläisten neuvottelujärjestölle? Koska määräaikaisuudet koskettavat meitä kaikkia yleensä jossain vaiheessa työelämää henkilökohtaisesti, mutta vähintään työpaikalla työtoverien kautta. Kukaan ei hyödy määräaikaisten työsuhteiden kestämättömältä ja nykyisenlaiselta laittomalta käytöltä. Näin keskusjärjestöt pystyisivät myös osoittamaan, että ne todella tekevät jotain pätkätyössä olevien jäsentensä hyväksi. Neuvottelujärjestöön kuuluisi jokainen oman liittonsa kautta, joten kenenkään ei tarvitsisi vaihtaa liittoa tai kaksoisjärjestäytyä henkilökohtaisen työmarkkinatilanteensa vuoksi.

Puolueet voisivat omalta osaltaan lähteä tukemaan kyseisen järjestelmän syntymistä ja sen toimintaa. Neuvottelujärjestöllä olisi omat työntekijänsä ja sen lisäksi se toimisi yhteistyössä keskusjärjestöjen ja eri liittojen kanssa. Työnantajapuolen kanssa toimittaisiin joko EK:n, työnantajaliittojen tai suoraan työnantajien kanssa. Minusta tässä voisi olla ideaa.

Missä kulkee hävyttömyyden raja?

Tuloerojen kasvamisesta ja köyhyydestä käyty keskustelu ei tunnu päättäjiä aidosti kiinnostavan. Tuloerojen kasvaminen onkin sananparsi vailla merkitystä, jos ei viitsi yhtään ajatella ihmisiä asian takana. Sosiaali- ja terveysturvan liitto järjesti eilen eduskunnassa seminaarin, jossa tavalliset "oikeat" köyhät ihmiset olivat kertomassa omasta tilanteestaan. Paikalla oli Helsingin Sanomien mukaan kokonaiset viisi kansanedustajaa. Naurattaisi, ellei tämä olisi todellista.

Tehdyt veronalennukset, joita Hetemäen verotyöryhmä vielä kehtaa esittää lisää, pitää jollain kustantaakin. Hyvä väylä porvarihallituksen mielestä on julkisten palvelujen alasajo. Paperilla asia on ehkä yksinkertainen, mutta tavallisen ihmisen elämässä se tarkoittaa pahimmillaan omissa eritteissä makaamista, kun esimerkiksi vaipat ja muut apuvälineet, sekä henkilökohtainen apu kiristetään minimiin.

Miten me kehtaamme väittää elävämme hyvinvointiyhteiskunnassa, jossa heikommasta pidetään huolta, jos tämän kaiken rahoittamiseen ja toteuttamiseen ei oikeasti ole mitään haluja. Ei ainakaan nykyisillä päättäjillä. Verottaminen on paitsi julkisen talouden hoitamista, myös ja mitä isoimmassa määrin arvokysymys. Jaakko Kiander ja Jukka Pirttilä esittävät Kalevi Sorsa säätiön uusimassa julkaisussa 15 keinoa verottaa nykyistä enemmän, mutta samalla oikeudenmukaisemmin. Verottamalla julkaisussa esitetyllä tavalla, pystymme kohentamaan kaikkein pienituloisimpien työntekijöiden asemaa ja samalla parantamaan julkisten palvelujen tasoa.

Ei todellakaan voi olla millään perusteella oikeudenmukaista, että ne, jotka tarvitsevat jotain apua ja tukea yhteiskunnalta elääkseen edes jollain mittarilla mitattuna ihmisen arvoista elämää, eivät tukea saa. Hävyttömyyden raja alkaa olemaan käsillä, kun vaippojen määrä lasketaan päiväkohtaiseksi.

Onko pelon pakko elää keskuudessamme?

Otsikko Helsingin Sanomien pääsivulla tänään "Ei näyttänyt suomalaiselta". Koko juttu traagisesta tulipalosta Tampereella oli kyhätty sen ympärille, että jospa kuitenkin saataisiin tästä rasistinen viharikos. Ulkomaalaissyntyiset ravintoloitsijat keskittyivät kertomaan kukin vuorollaan, ettei tässä tapauksessa ole syytä leimata ketään, ihmishenkien menettäminen itsessään kun on kauheinta. Eilen HS kertoi rikollisliigojen yhdistymisestä. Erääseen porukkaan pääsee vain henkirikoksen tehneet. No kiitos vaan tiedosta, olisin pärjännyt ilmankin.

Pelko elää kaikkialla. Ja jos se ei elä, se herätetään. Milloin haluamme pelotella rikollisliigoilla, milloin ulkomaalaisilla, milloin pomoilla. Aina on jotain, mitä pelätä. Pelko onkin varmasti kaikkein yleisin tunne.

Pelko lamauttaa ja estää toimimasta järkevästi ja tuottavasti. Mikäli esimerkiksi työpaikoilla pitää pelätä työkaverin tai esimiehen jatkuvaa huomauttelua ja epämääräistä henkilön asettamista milloin uhaksi, milloin vaaraksi itselleen tai muille, milloin epäonnistujaksi, ei työn jälki voi olla hyvää. Ja ihminen muuttuu pelon alla. Se on mielestäni surullisinta.

Olisiko aika voittaa pelko. Sanotaan pelottelijalle, että ei kiinnosta.

Kaikki pienet ensin

Mitä jos edunvalvontaa ja asioita tehtäisiin ilman ainaista vastakkainasettelua? Onko esimerkiksi oikeasti niin, että jos perusturvaa korotetaan, se on ansiosidonnaisella eläviltä pois? Onko niin, että jos asunnot muokataan esteettömiksi, se on jotenkin ei-vammaisille epäedullista? Onko niin, että jos vanhusten asiat laitetaan hoivakodeissa kuntoon, opiskelija ei saa voita leivälle?

Minun yhteiskunnassani heikointa ajatellaan aina ensin. Nykyinen hallitus on puolestaan toteuttanut kivuttomasti elinkeinoelämän ja sitä edustavien etujärjestöjen vaatimaa politiikkaa. On poistettu työnantajien kelamaksut, on jätetty pääomatulot verotuksellisesti rauhaan, on mahdollistettu alihankkijoiden holtiton käyttö ja on annettu heikentää työntekijöiden etuja ja oloja. Perusturvaa ei ole parannettu.

Esimerkiksi harmaan talouden kitkeminen toisi miljardeja yhteiseen pottiin jaettavaksi. Silloin voisimme parantaa kaikkien heikoimmassa asemassa olevien asemaa yhteiskunnassa. On tutkitusti sekä yksilön hyvinvoinnin, että yhteiskunnan kehityksen ja kilpailukyvyn kannalta parempi, jos tuloerot ovat pienet, eivätkä suuret. Jo tästä näkökulmasta kaikki tuloeroja kasvattavia toimia tulisi välttää. Elinkeinoelämän paapominen pienen ihmisen kustannuksella on saatava päätökseen. Onneksi ensi keväänä kansa voi taas valita toisin.

Pieniä iloja, suuria tunteita

Keräsin pienenä ämpärin täyteen sammalta ja päälle kerroksen mustikoita. Loppuajan lähinnä viihdytin muita metsään lähteneitä. Kärsivällisyys ei yksinkertaisesti riitä pienten marjojen kanssa pipertämiseen ja viihdyttämisessä olen aina ollut muutenkin parempi.

Voin samoilla metsässä tuntikausia. Sienestämisessä on jotain aivan valtavaa lapsenomaista löytämisen riemua. Kun silmiin osuu lehtien keskeltä rypäs kuivia ja kauniita suppilovahveroita, tulee onnistumisen tunne, jota joutuu muussa tekemisessä välillä kunnolla etsimään. Suppilovahveroita ei voi löytää, ellei pidä silmiä koko ajan auki ja keskity pelkästään siihen, mitä etsii.

Tunnustaudun suurten tunteiden kanssa eläjäksi. Elän hetkessä ja yleensä aina täysillä. Itken surut, ja nauran ilot. Nautin eniten onnistumisesta, jos sen voi jakaa muiden kanssa.

Aikuisena ystävien löytäminen ei ole välttämättä ihan helppoa. Olen ollut todella onnekas, kun olen saanut viime vuosina toimia sellaisissa yhteisöissä, joista olen löytänyt paitsi maailman ammattitaitoisinta ja sitoutuneinta väkeä, myös ihania ihmisiä, joista on tullut ystäviäni. Nämä hienot ihmiset ovat elämäni suppilovahveroita. Onneksi olen osannut pitää silmät auki ja keskittyä olemaan läsnä.

Länsirintamalta ei mitään uutta

Pelolla johtamiseen kuuluu mm. tiedon epämääräinen ja epätasainen jakaminen, ohjeiden ja pelisääntöjen ainainen muuttuminen, ihmisten syyllistäminen, epämääräiset ja negatiiviset palautepalaverit sekä samanaikainen julkinen kehuminen. Lisäksi pelolla johtaja ottaa repertuaariinsa suoran uhkailun, jos joku alaisista on niin talipää, ettei edelliset mene perille.

Työelämässä meitä suojaavat monet lait ja normit, siis periaatetasolla ja ihannetilanteessa. Sairasta esimiestä lait ja säännöt eivät kuitenkaan koske, sillä hän ei näe oman ympyränsä ja itsensä ulkopuolelle. Sairas esimies ei yksinkertaisesti kykene näkemään omassa toiminnassaan mitään moitittavaa ja jostain kumman syystä on usein sen verran ”hyvillä” sosiaalisilla taidoilla varustettu, että saa muitakin uskomaan tämän. Manipulointi ja pelaaminen kuuluvat sairaan esimiehen mielipuuhiin ja samalla hän kuvittelee muiden toimivan koko ajan samalla tavalla.

Kaikki eivät kuitenkaan sopeudu pelolla johtavan esimiehen vietäväksi. Pelolla johtava esimies ei unohda koskaan ja antaa välillä ymmärtää, että asiat ovat kunnossa, kunnes lyö taas, ja lyö aina kovemmin. Tällainen henkilö, joka ei kykene ottamaan senttiäkään kriittistä edes rakentavaa palautetta vastaan, hoitaa asian lopulta niin, että ympärillä ei tällaista palautetta anneta. Jos ja kun joku sitä antaa, hänestä on päästävä eroon. Tavalla tai toisella.

Länsirintama oli yksi karuista sodan näyttämöistä. Jokainen tunnistaa elämään jääneen lauseen ”Länsirintamalta ei mitään uutta”. Länsirintamalla tapahtui kovin vähän, mutta se ei missään nimessä tarkoittanut sitä, että siellä ei olisi tarvinnut pelätä, vaan päinvastoin. Samanlaista on elää työyhteisössä, jossa esimies johtaa pelolla. Koskaan ei tiedä milloin se iskee ja miten.

Omaa luokkaansa kolahdutti

Olipa mukava katsoa Ylen dokumenttia erityisluokasta ja Ulla-opettajasta, jonka missiona oli saada oppilaiden käteen päästötodistukset ja oppilaisiin itseluottamusta ja uskoa tulevaisuuteen. Dokumenttia katsoessani koin toisaalta erittäin vahvoja tunteita, kahdestakin syystä.

Oma yläasteen luokkani ja toimintamme silloin ei olisi vähempää tai enempää voinut muistuttaa tuon dokumentissa kuvatun 9 H -luokan sähellystä. Erona oli se, että meitä ei erotettu omaksi erityisluokakseen, vain painelimme menemään koko parinkymmenen oppilaan joukon mukana. Kaikki saivat silloinkin päästötodistukset ja suuresta osasta tuli kunnollisia kansalaisia, jos näin voi sanoa. Toinen ajatus, jonka huomasin tahtomattani pysäyttävän itseni oli se, että tuota minunkin piti tehdä. Opettaa erityisluokkaa, tehdä jotain oikeasti merkittävää.

Palataan kuitenkin dokumentin opettajaan Ullaan. Ulla, eläkeikää lähestyvä erityisopettaja oli empaattinen, osaava, nuoria hienosti kohteleva ja lämmin ihminen. Sellainen, jota pitäisi olla helppo fanittaa, vaikka ei ymmärtäisi erinomaisia pedagogisia taitoja, jotka hänen toiminnassaan koko ajan näkyivät.

Nuoret, joita erityisluokkalle oli sijoitettu, olivat siististi pukeutuneita ja suuri osa tuli selvästi hyvin toimeentulevista kodeista. En voinut välttyä Ullan ihailulta, siltä erinomaiselta kyvyltä saada kirjoilevista ja sisäänpäin kääntyneistä nuorista ulos mahtavia oman elämän analyysejä, mutta samalla mietin, miten hukassa noiden lasten vanhempien täytyi olla.

Nuori tarvitsee rajoja ja etenkin sitä, että niistä pidetään kiinni. On turha sanoa, että nukkumaan mennään joka ilta kymmeneltä, jos siitä jaksaa pitää kiinni kerran. On turha jättää kiroilut tai vittuileminen huomioimatta luullen, että tekee hyvän teon, kun samalla antaa todellisuudessa nuorelle signaalin, että ei välitä.

On hienoa, että meillä on koulujärjestelmä, joka pystyy antamaan hukassa oleville nuorille mahdollisuuden. Ulla-opettajan kaltaisia ihmisiä tarvitsemme lisää. Sekä kouluihin, että koteihin. Aikuisten tehtävä on asettaa rajat ja ymmärtää nuoria, vaikka he puhuvatkin omaa kieltään.

Kuninkaanhaan 9 B luokalta noustiin lukioihin ja ammattikouluihin, jatko-opiskelemaan ja ammatteihin. Vaikka meitä ei ohjannut erityisopettaja, meidät pelasti se, että opettajat välittivät. Opettajat eivät päästäneet meitä karkuun, vaikka olen varma, että välillä niiden teki mieli niin tehdä. Haistatteluun ja poissaoloihin puututtiin, kiusaamista ei hyväksytty.

No entä sitten se opettaminen. Onhan tässä aikaa tehdä urasuunnitelmia ja ura-valintoja vielä vaikka kuinka kauan.