Nimistä viis

Kokoomus käyttää tällä hetkellä yllättävänkin paljon aikaa ja energiaa todistellakseen, ettei se kannata tasaveroa (viimeksi HS 24.2. / Sarkomaa). Tasaveroa on myös haukuttu nimenä, joten jätän käyttämättä sitä tässä kirjoituksessa.

Verotuksessa enää alle 10 prosenttia kerätään progressiivisen verotuksen kautta. Kokoomuksen mallissa progressiivisia veroja ovat myös kunnallisverot, vaikka kunnallisveroprosentti on sama kaikille (kirosanaa tasavero ei kuitenkaan saa käyttää). Ajatus lähtee ilmeisesti siitä, että kunnallisverotuksessa pieni- ja keskituloiset saavat tehdä verotukseen ansiotulovähennyksen, joka on alle 3000 euroa. No hyvä, jos tämä tekee verotuksesta progressiivista, niin tehdään pieni harjoitus tähän yhteyteen.

Erilaisia verovähennyksiä kun on muitakin. Asuntolainojen korkoja saa vähentää 3000 euroa, remonttirahaa saman verran ja tähän päälle vielä yksi mokoma (=3000 euroa) jos säästää eläkettä varten. Kenellehän nämä vähennykset kohdistuvat, kun tulojakin pitää olla ihan kiitettävästi, ennen kuin vähennys tilille kolahtaa?

Kokoomus saa kannattaa ihan mitä veromuotoa se lystää, mutta miksei se voi sanoa rehellisesti sitä, kenen etua se ajaa. Niin. Kun kansalta kysytään, nousee hyvinvointivaltio ja sen tarjoamat universaalit palvelut etusijalle, progressiivinen verotus saa kannatusta ja kaikille yhtä suuret (kirosanaa tasavero ei saa vieläkään sanoa) kulutusverot ovat myrkkyä, koska ne kurittavat pieni- ja keskituloisia eniten.

Kirosanasta tasavero kannattaa lukea myös täältä.

Veroja ja veroja

Verokertymä ei ole kertaakaan alentunut vuodessa yhtä paljon, kun vuosien 2009 ja 2008 välillä. Veroja ja pakollisia sosiaaliturvamaksuja kerättiin vuonna 2009 yhteensä 73,8 miljardia euroa, mikä on 7,3 prosenttia vähemmän kuin edellisenä vuonna. Kestävyysvajeesta puhutaan ymmärrettävästi paljon ja sen varjolla erityisesti julkinen sektori on asetettu huonoon valoon. Julkinen sektori tuntuu monissa puheissa olevan pelkkä menoerä.

Kestävyysvajetta pitäisi jollain paikata. Tunnetuin väite lienee se, että veroja ei voi nostaa, sillä se estää työllisyyden kehittymistä ja hidastaa talouskasvua. Tästä ei kuitenkaan varsinaisesti voida olla varmoja, sillä markkinat eivät toimi yksin verotuksen ehdoilla. Lisäksi ihmetetyttää, että kun veroja on 2000-luvun puolivälin jälkeen laskettu ahkerasti, työttömyys pääsi vuosina 2008 ja 2009 kasvamaan huomattavasti. Verojen alentaminen ei siis ainakaan suojaa taantumalta.

Myös pohjoismaiset esimerkit osoittavat toista. Veroasteet Suomessa, Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa ovat eurooppalaisella mittarilla mitattuna hivenen korkeat, mutta kyseiset maat ovat kilpailukyvyllä mitattuna monia Euroopan maita edellä. Hyvinvointiyhteiskunnan palvelujen laadusta ja määrästä puhumattakaan.

Valtio keräsi viime vuonna noin 36 miljardia euroa verotuloja. Näistä veroista vain n. 8 prosenttia kerättiin enää progressiivisesti työtuloista ja ansiotuloistakin kerättiin yhteensä vain n. 13 miljardia. Loput verot kerättiin tasaverojärjestelmällä kulutusverojen kautta. Esimerkiksi arvonlisäveroa kerättiin viime vuonna enemmän, kuin verotuloja ansiotuloista.

Miksi me puhumme niin paljon työtulojen verotuksesta, vaikka se on kaikesta verotuksesta hyvin pieni potti? Veronmaksajien keskusliitto ei esimerkiksi juuri muusta puhukaan, kuin työtulojen veroprosenttien laskemisesta, joka tuntuisi olevan monelle autuaaksi tekevä päätös. Olen eri mieltä. Oikeudenmukaisin verotustapa on progressiivinen verotus, jossa kukin maksaa veroja kykyjensä mukaan. Tätä verotuksen mallia on murennettu monen huomaamatta muuttamalla verotusta kulutusverotuksen suuntaan, joka on kaikille varallisuudesta riippumatta saman suuruista. On ihan eri asia maksaa maksalaatikosta 50 senttiä veroja 5000 euron kuukausituloilla ja 500 euron kuukausituloilla.

Järjestelmän ymmärtämistä ja siitä puhumista haittaa myös se, että luvuissa puhutaan usein ihan eri asioista. Veronmaksajien keskusliitto ilmoittaa veroprosenttien keskiarvoihin mukaan veronluontoiset lakisääteiset sosiaalivakuutusmaksut, eli eläkevakuutus-, sosiaalivakuutus- ja sairaspäivärahamaksun. Kuitenkin yleensä, kun ilmoitetaan valtion keräämät verotuotot, nämä edellä mainitut puuttuvat tuottojen loppusummasta. Ja näin pitääkin olla. Mutta miten tämän yhtälön jälkeen päästään ylipäänsä keskustelemaan samasta asiasta? Kyseisistä asioista päätetään, jos ei täysin eri pöydissä, niin ainakin eri yhteyksissä.

Julkinen sektori on joutunut huonoon maineeseen syyttä. Jokainen julkisiin palveluihin käytetty (vero)euro menee suoraan palvelun järjestämiseen, kun yksityisenä palveluntuotantona tuolla samalla eurolla on tuotettava myös voittoa. Monelle on tullut yllätyksenä, että ulkoistamalla palveluja ei olekaan saatu aikaan toivottuja säästöjä.

Monelle tulee varmasti yllätyksenä, että työtuloista maksettavat verot ovat enää pieni osa valtion verotusta. Onko oikein, että emme uskalla puhua verotuksesta sen oikeilla nimillä, vaan piilotamme verotusta kulutukseen, jolta tavalliset pienituloiset ihmiset eivät voi välttyä?

Vain suurituloisella on mahdollisuus verosuunnitteluun ja tulojen muuttamiseen vähemmän verotettavaksi pääomatuloksi. Tuloerojen kasvattaminen on pysäytettävä ja verotus on muutetattava oikeudenmukaisemmaksi seuraavalla vaalikaudella. Tämä tarkoittaa progressiivisen verotuksen osuuden kasvattamista.

Pätkisten liitto

Pätkätyöläisten asemasta puhutaan paljon ja yhtä paljon siitä, että ay-liike tai oikeastaan mikään mukaan liike ei tee asialle yhtään mitään. Ay-liike ja työväenpuolueet, jollaisiksi kaikki itseään nykyään tituleeraavat, vannovat tekevänsä kaikkensa työelämän pirstoutumisen ja polarisoitumisen estämiseksi. Pätkätyöeläinen on arvokas työläinen, jolla on myös oikeuksia. Vai onko?

Meillä on kaveriporukan kanssa tapana parantaa pätkätyöläisten maailmaa miettimällä heille (meille) omaa liittoa. Siihen voisivat kuulua kaikki ja se voisi olla keskusjärjestöistä vapaa vyöhyke. Vähän omituista olisi toki se, että tavoitteena tällaisella liitolla tulisi olla sen jäsenmäärän saaminen nollaan.

Kenen kanssa keskusjärjestöistä vapaa kaikkien pätkätyöläisten liitto Pätkis Ry neuvottelisi? Millä se painostaisi ja ketä? Kaikkia työnantajia yksitellen, EK:ta, yhteiskuntaa? Haasteita riittäisi. Ehkä pätkätyöläisten asemaa ei parannetakaan oman liiton kautta. Pätkätyöläisten aseman parantamiseksi tulisi sen sijaan perustaa kaikkien keskusjärjestöjen yhteinen neuvottelujärjestö.

Työ kohdistuisi erityisesti laittomiin ja perusteettomiin määräaikaisiin työsuhteisiin, työntekijöiden ja työnantajien tietoisuuden lisäämiseen ja työehtosopimusten puutteisiin. Neuvottelujärjestön tehtävänä olisi siis kehittää työehtosopimustoimintaa niin, että määräiaikaisissa työsuhteissa olevat huomioitaisiin niissä nykyistä paremmin. Neuvottelujärjestöllä olisi mahdollisuus kirjoittaa suoria tekstejä, joita kaikissa työehtosopimuksissa tulisi olla. Itse neuvottelutoiminta olisi nykyisenlaista yhteistoimintaa työnantajan kanssa. Painostusvalmius synnytettäisiin työntekijöiden tietoisuutta ja taisteluvalmiutta kasvattamalla. Tähän työhön tarvittaisiin jalkatyötä jos mitä.

Miksi keskusjärjestöt lähtisivät tähän mukaan ja maksaisivat jäsenmaksua pätkätyöläisten neuvottelujärjestölle? Koska määräaikaisuudet koskettavat meitä kaikkia yleensä jossain vaiheessa työelämää henkilökohtaisesti, mutta vähintään työpaikalla työtoverien kautta. Kukaan ei hyödy määräaikaisten työsuhteiden kestämättömältä ja nykyisenlaiselta laittomalta käytöltä. Näin keskusjärjestöt pystyisivät myös osoittamaan, että ne todella tekevät jotain pätkätyössä olevien jäsentensä hyväksi. Neuvottelujärjestöön kuuluisi jokainen oman liittonsa kautta, joten kenenkään ei tarvitsisi vaihtaa liittoa tai kaksoisjärjestäytyä henkilökohtaisen työmarkkinatilanteensa vuoksi.

Puolueet voisivat omalta osaltaan lähteä tukemaan kyseisen järjestelmän syntymistä ja sen toimintaa. Neuvottelujärjestöllä olisi omat työntekijänsä ja sen lisäksi se toimisi yhteistyössä keskusjärjestöjen ja eri liittojen kanssa. Työnantajapuolen kanssa toimittaisiin joko EK:n, työnantajaliittojen tai suoraan työnantajien kanssa. Minusta tässä voisi olla ideaa.

Missä kulkee hävyttömyyden raja?

Tuloerojen kasvamisesta ja köyhyydestä käyty keskustelu ei tunnu päättäjiä aidosti kiinnostavan. Tuloerojen kasvaminen onkin sananparsi vailla merkitystä, jos ei viitsi yhtään ajatella ihmisiä asian takana. Sosiaali- ja terveysturvan liitto järjesti eilen eduskunnassa seminaarin, jossa tavalliset "oikeat" köyhät ihmiset olivat kertomassa omasta tilanteestaan. Paikalla oli Helsingin Sanomien mukaan kokonaiset viisi kansanedustajaa. Naurattaisi, ellei tämä olisi todellista.

Tehdyt veronalennukset, joita Hetemäen verotyöryhmä vielä kehtaa esittää lisää, pitää jollain kustantaakin. Hyvä väylä porvarihallituksen mielestä on julkisten palvelujen alasajo. Paperilla asia on ehkä yksinkertainen, mutta tavallisen ihmisen elämässä se tarkoittaa pahimmillaan omissa eritteissä makaamista, kun esimerkiksi vaipat ja muut apuvälineet, sekä henkilökohtainen apu kiristetään minimiin.

Miten me kehtaamme väittää elävämme hyvinvointiyhteiskunnassa, jossa heikommasta pidetään huolta, jos tämän kaiken rahoittamiseen ja toteuttamiseen ei oikeasti ole mitään haluja. Ei ainakaan nykyisillä päättäjillä. Verottaminen on paitsi julkisen talouden hoitamista, myös ja mitä isoimmassa määrin arvokysymys. Jaakko Kiander ja Jukka Pirttilä esittävät Kalevi Sorsa säätiön uusimassa julkaisussa 15 keinoa verottaa nykyistä enemmän, mutta samalla oikeudenmukaisemmin. Verottamalla julkaisussa esitetyllä tavalla, pystymme kohentamaan kaikkein pienituloisimpien työntekijöiden asemaa ja samalla parantamaan julkisten palvelujen tasoa.

Ei todellakaan voi olla millään perusteella oikeudenmukaista, että ne, jotka tarvitsevat jotain apua ja tukea yhteiskunnalta elääkseen edes jollain mittarilla mitattuna ihmisen arvoista elämää, eivät tukea saa. Hävyttömyyden raja alkaa olemaan käsillä, kun vaippojen määrä lasketaan päiväkohtaiseksi.

Onko pelon pakko elää keskuudessamme?

Otsikko Helsingin Sanomien pääsivulla tänään "Ei näyttänyt suomalaiselta". Koko juttu traagisesta tulipalosta Tampereella oli kyhätty sen ympärille, että jospa kuitenkin saataisiin tästä rasistinen viharikos. Ulkomaalaissyntyiset ravintoloitsijat keskittyivät kertomaan kukin vuorollaan, ettei tässä tapauksessa ole syytä leimata ketään, ihmishenkien menettäminen itsessään kun on kauheinta. Eilen HS kertoi rikollisliigojen yhdistymisestä. Erääseen porukkaan pääsee vain henkirikoksen tehneet. No kiitos vaan tiedosta, olisin pärjännyt ilmankin.

Pelko elää kaikkialla. Ja jos se ei elä, se herätetään. Milloin haluamme pelotella rikollisliigoilla, milloin ulkomaalaisilla, milloin pomoilla. Aina on jotain, mitä pelätä. Pelko onkin varmasti kaikkein yleisin tunne.

Pelko lamauttaa ja estää toimimasta järkevästi ja tuottavasti. Mikäli esimerkiksi työpaikoilla pitää pelätä työkaverin tai esimiehen jatkuvaa huomauttelua ja epämääräistä henkilön asettamista milloin uhaksi, milloin vaaraksi itselleen tai muille, milloin epäonnistujaksi, ei työn jälki voi olla hyvää. Ja ihminen muuttuu pelon alla. Se on mielestäni surullisinta.

Olisiko aika voittaa pelko. Sanotaan pelottelijalle, että ei kiinnosta.

Kaikki pienet ensin

Mitä jos edunvalvontaa ja asioita tehtäisiin ilman ainaista vastakkainasettelua? Onko esimerkiksi oikeasti niin, että jos perusturvaa korotetaan, se on ansiosidonnaisella eläviltä pois? Onko niin, että jos asunnot muokataan esteettömiksi, se on jotenkin ei-vammaisille epäedullista? Onko niin, että jos vanhusten asiat laitetaan hoivakodeissa kuntoon, opiskelija ei saa voita leivälle?

Minun yhteiskunnassani heikointa ajatellaan aina ensin. Nykyinen hallitus on puolestaan toteuttanut kivuttomasti elinkeinoelämän ja sitä edustavien etujärjestöjen vaatimaa politiikkaa. On poistettu työnantajien kelamaksut, on jätetty pääomatulot verotuksellisesti rauhaan, on mahdollistettu alihankkijoiden holtiton käyttö ja on annettu heikentää työntekijöiden etuja ja oloja. Perusturvaa ei ole parannettu.

Esimerkiksi harmaan talouden kitkeminen toisi miljardeja yhteiseen pottiin jaettavaksi. Silloin voisimme parantaa kaikkien heikoimmassa asemassa olevien asemaa yhteiskunnassa. On tutkitusti sekä yksilön hyvinvoinnin, että yhteiskunnan kehityksen ja kilpailukyvyn kannalta parempi, jos tuloerot ovat pienet, eivätkä suuret. Jo tästä näkökulmasta kaikki tuloeroja kasvattavia toimia tulisi välttää. Elinkeinoelämän paapominen pienen ihmisen kustannuksella on saatava päätökseen. Onneksi ensi keväänä kansa voi taas valita toisin.

Pieniä iloja, suuria tunteita

Keräsin pienenä ämpärin täyteen sammalta ja päälle kerroksen mustikoita. Loppuajan lähinnä viihdytin muita metsään lähteneitä. Kärsivällisyys ei yksinkertaisesti riitä pienten marjojen kanssa pipertämiseen ja viihdyttämisessä olen aina ollut muutenkin parempi.

Voin samoilla metsässä tuntikausia. Sienestämisessä on jotain aivan valtavaa lapsenomaista löytämisen riemua. Kun silmiin osuu lehtien keskeltä rypäs kuivia ja kauniita suppilovahveroita, tulee onnistumisen tunne, jota joutuu muussa tekemisessä välillä kunnolla etsimään. Suppilovahveroita ei voi löytää, ellei pidä silmiä koko ajan auki ja keskity pelkästään siihen, mitä etsii.

Tunnustaudun suurten tunteiden kanssa eläjäksi. Elän hetkessä ja yleensä aina täysillä. Itken surut, ja nauran ilot. Nautin eniten onnistumisesta, jos sen voi jakaa muiden kanssa.

Aikuisena ystävien löytäminen ei ole välttämättä ihan helppoa. Olen ollut todella onnekas, kun olen saanut viime vuosina toimia sellaisissa yhteisöissä, joista olen löytänyt paitsi maailman ammattitaitoisinta ja sitoutuneinta väkeä, myös ihania ihmisiä, joista on tullut ystäviäni. Nämä hienot ihmiset ovat elämäni suppilovahveroita. Onneksi olen osannut pitää silmät auki ja keskittyä olemaan läsnä.