Olen viimeisen vuoden aikana joutunut valitettavan usein pohtimaan, kuinka paljon ihminen jaksaa kantaa vastoinkäymisiä. Aika usein on myös tullut todettua, että tästä ei ainakaan voi huonommin mennä. Joka kerta on mennyt. Kun vuosi sitten oma avioliittoni kaatui ja tärkein tukiverkko, jolle elämäni olin rakentanut hävisi, olin pitkään hukassa. Olen sitä edelleen, eikä valoa tunnelin päässä aina näy.
Oman pitkän suhteeni kanssa samaan aikaan päättyi vanhempieni liitto. Lapsuuteni kotia ei enää periaatteessa ole olemassa, eikä äidin ja isän huomaan pääse turvaan samalla tavalla kuin ennen. En saanut yksinäisyyteni pahimpina aikoina tukea sieltä, josta olisin sitä eniten tarvinnut. Olenkin kuin pieni lapsi, joka ei ole ensimmäisinä kuukausinaan saanut riittävää perushoitoa. Perhepiiriini on pitkin kulunutta vuotta tipahdellut hiljalleen uusia surullisia uutisia. En voi olla kysymättä, mikä tarkoitus tällä kaikella on?
Viime syksynä hain apua YTHS:ltä. Pääsin juttelemaan erikoissairaanhoitajan kanssa, koska jonot psykologille olivat tietysti pitkiä. En aluksi pitänyt siitä, että minut pakotettiin ajattelemaan asioita. Pikku hiljaa puhumisen muuri vähän hälveni. Neljännen kerran jälkeen terveydenhoitaja kuitenkin totesi, ettei aikoja enää tarvita. Kuulemma näytin voivan jo hyvin. Käteeni jäi kolme purkillista lääkkeitä sekä kasa käsittelemättömiä asioita.
Puhun asioistani liian vähän ja liian harvoille. Parhaat ystäväni ovat muka kaukana tai työkavereitani. Tilanne on vähän hankala, kun työtä ja omaa elämää haluaisi suojella toisiltaan. Puhuminen niille, joiden kanssa teen töitä päivittäin, on erittäin vaikeaa. Silti haluan koko ajan, että joku huomaisi ja auttaisi. Tiedän, olen vaikea.
Olen viime aikoina purkanut pahaa oloani lähinnä muiden asioiden lomassa ja etenkin töissä. Se ei ole missään nimessä ollut tarkoitukseni eikä järkevää. Olen käytökselläni saanut karkotettua ihmisiä läheltäni ja heidätkin voimaan huonosti. Olen todella pahoillani tästä. Siitä olen kuitenkin iloinen, että olen oppinut paljon itsestäni ja rajoistani. Tiedän, että minusta tulee tämän kaiken jälkeen vähän parempi ja vahvempi ihminen. Aikaa se kuitenkin ottaa, toivottavasti sitä vielä on.
Kiitos teille kaikille, jotka olette tukeneet ja kestäneet minua. Arvostan sitä suuresti, vaikka en varmasti aina sitä näytä.