Länsirintamalta ei mitään uutta

Pelolla johtamiseen kuuluu mm. tiedon epämääräinen ja epätasainen jakaminen, ohjeiden ja pelisääntöjen ainainen muuttuminen, ihmisten syyllistäminen, epämääräiset ja negatiiviset palautepalaverit sekä samanaikainen julkinen kehuminen. Lisäksi pelolla johtaja ottaa repertuaariinsa suoran uhkailun, jos joku alaisista on niin talipää, ettei edelliset mene perille.

Työelämässä meitä suojaavat monet lait ja normit, siis periaatetasolla ja ihannetilanteessa. Sairasta esimiestä lait ja säännöt eivät kuitenkaan koske, sillä hän ei näe oman ympyränsä ja itsensä ulkopuolelle. Sairas esimies ei yksinkertaisesti kykene näkemään omassa toiminnassaan mitään moitittavaa ja jostain kumman syystä on usein sen verran ”hyvillä” sosiaalisilla taidoilla varustettu, että saa muitakin uskomaan tämän. Manipulointi ja pelaaminen kuuluvat sairaan esimiehen mielipuuhiin ja samalla hän kuvittelee muiden toimivan koko ajan samalla tavalla.

Kaikki eivät kuitenkaan sopeudu pelolla johtavan esimiehen vietäväksi. Pelolla johtava esimies ei unohda koskaan ja antaa välillä ymmärtää, että asiat ovat kunnossa, kunnes lyö taas, ja lyö aina kovemmin. Tällainen henkilö, joka ei kykene ottamaan senttiäkään kriittistä edes rakentavaa palautetta vastaan, hoitaa asian lopulta niin, että ympärillä ei tällaista palautetta anneta. Jos ja kun joku sitä antaa, hänestä on päästävä eroon. Tavalla tai toisella.

Länsirintama oli yksi karuista sodan näyttämöistä. Jokainen tunnistaa elämään jääneen lauseen ”Länsirintamalta ei mitään uutta”. Länsirintamalla tapahtui kovin vähän, mutta se ei missään nimessä tarkoittanut sitä, että siellä ei olisi tarvinnut pelätä, vaan päinvastoin. Samanlaista on elää työyhteisössä, jossa esimies johtaa pelolla. Koskaan ei tiedä milloin se iskee ja miten.

Omaa luokkaansa kolahdutti

Olipa mukava katsoa Ylen dokumenttia erityisluokasta ja Ulla-opettajasta, jonka missiona oli saada oppilaiden käteen päästötodistukset ja oppilaisiin itseluottamusta ja uskoa tulevaisuuteen. Dokumenttia katsoessani koin toisaalta erittäin vahvoja tunteita, kahdestakin syystä.

Oma yläasteen luokkani ja toimintamme silloin ei olisi vähempää tai enempää voinut muistuttaa tuon dokumentissa kuvatun 9 H -luokan sähellystä. Erona oli se, että meitä ei erotettu omaksi erityisluokakseen, vain painelimme menemään koko parinkymmenen oppilaan joukon mukana. Kaikki saivat silloinkin päästötodistukset ja suuresta osasta tuli kunnollisia kansalaisia, jos näin voi sanoa. Toinen ajatus, jonka huomasin tahtomattani pysäyttävän itseni oli se, että tuota minunkin piti tehdä. Opettaa erityisluokkaa, tehdä jotain oikeasti merkittävää.

Palataan kuitenkin dokumentin opettajaan Ullaan. Ulla, eläkeikää lähestyvä erityisopettaja oli empaattinen, osaava, nuoria hienosti kohteleva ja lämmin ihminen. Sellainen, jota pitäisi olla helppo fanittaa, vaikka ei ymmärtäisi erinomaisia pedagogisia taitoja, jotka hänen toiminnassaan koko ajan näkyivät.

Nuoret, joita erityisluokkalle oli sijoitettu, olivat siististi pukeutuneita ja suuri osa tuli selvästi hyvin toimeentulevista kodeista. En voinut välttyä Ullan ihailulta, siltä erinomaiselta kyvyltä saada kirjoilevista ja sisäänpäin kääntyneistä nuorista ulos mahtavia oman elämän analyysejä, mutta samalla mietin, miten hukassa noiden lasten vanhempien täytyi olla.

Nuori tarvitsee rajoja ja etenkin sitä, että niistä pidetään kiinni. On turha sanoa, että nukkumaan mennään joka ilta kymmeneltä, jos siitä jaksaa pitää kiinni kerran. On turha jättää kiroilut tai vittuileminen huomioimatta luullen, että tekee hyvän teon, kun samalla antaa todellisuudessa nuorelle signaalin, että ei välitä.

On hienoa, että meillä on koulujärjestelmä, joka pystyy antamaan hukassa oleville nuorille mahdollisuuden. Ulla-opettajan kaltaisia ihmisiä tarvitsemme lisää. Sekä kouluihin, että koteihin. Aikuisten tehtävä on asettaa rajat ja ymmärtää nuoria, vaikka he puhuvatkin omaa kieltään.

Kuninkaanhaan 9 B luokalta noustiin lukioihin ja ammattikouluihin, jatko-opiskelemaan ja ammatteihin. Vaikka meitä ei ohjannut erityisopettaja, meidät pelasti se, että opettajat välittivät. Opettajat eivät päästäneet meitä karkuun, vaikka olen varma, että välillä niiden teki mieli niin tehdä. Haistatteluun ja poissaoloihin puututtiin, kiusaamista ei hyväksytty.

No entä sitten se opettaminen. Onhan tässä aikaa tehdä urasuunnitelmia ja ura-valintoja vielä vaikka kuinka kauan.