Omaa luokkaansa kolahdutti

Olipa mukava katsoa Ylen dokumenttia erityisluokasta ja Ulla-opettajasta, jonka missiona oli saada oppilaiden käteen päästötodistukset ja oppilaisiin itseluottamusta ja uskoa tulevaisuuteen. Dokumenttia katsoessani koin toisaalta erittäin vahvoja tunteita, kahdestakin syystä.

Oma yläasteen luokkani ja toimintamme silloin ei olisi vähempää tai enempää voinut muistuttaa tuon dokumentissa kuvatun 9 H -luokan sähellystä. Erona oli se, että meitä ei erotettu omaksi erityisluokakseen, vain painelimme menemään koko parinkymmenen oppilaan joukon mukana. Kaikki saivat silloinkin päästötodistukset ja suuresta osasta tuli kunnollisia kansalaisia, jos näin voi sanoa. Toinen ajatus, jonka huomasin tahtomattani pysäyttävän itseni oli se, että tuota minunkin piti tehdä. Opettaa erityisluokkaa, tehdä jotain oikeasti merkittävää.

Palataan kuitenkin dokumentin opettajaan Ullaan. Ulla, eläkeikää lähestyvä erityisopettaja oli empaattinen, osaava, nuoria hienosti kohteleva ja lämmin ihminen. Sellainen, jota pitäisi olla helppo fanittaa, vaikka ei ymmärtäisi erinomaisia pedagogisia taitoja, jotka hänen toiminnassaan koko ajan näkyivät.

Nuoret, joita erityisluokkalle oli sijoitettu, olivat siististi pukeutuneita ja suuri osa tuli selvästi hyvin toimeentulevista kodeista. En voinut välttyä Ullan ihailulta, siltä erinomaiselta kyvyltä saada kirjoilevista ja sisäänpäin kääntyneistä nuorista ulos mahtavia oman elämän analyysejä, mutta samalla mietin, miten hukassa noiden lasten vanhempien täytyi olla.

Nuori tarvitsee rajoja ja etenkin sitä, että niistä pidetään kiinni. On turha sanoa, että nukkumaan mennään joka ilta kymmeneltä, jos siitä jaksaa pitää kiinni kerran. On turha jättää kiroilut tai vittuileminen huomioimatta luullen, että tekee hyvän teon, kun samalla antaa todellisuudessa nuorelle signaalin, että ei välitä.

On hienoa, että meillä on koulujärjestelmä, joka pystyy antamaan hukassa oleville nuorille mahdollisuuden. Ulla-opettajan kaltaisia ihmisiä tarvitsemme lisää. Sekä kouluihin, että koteihin. Aikuisten tehtävä on asettaa rajat ja ymmärtää nuoria, vaikka he puhuvatkin omaa kieltään.

Kuninkaanhaan 9 B luokalta noustiin lukioihin ja ammattikouluihin, jatko-opiskelemaan ja ammatteihin. Vaikka meitä ei ohjannut erityisopettaja, meidät pelasti se, että opettajat välittivät. Opettajat eivät päästäneet meitä karkuun, vaikka olen varma, että välillä niiden teki mieli niin tehdä. Haistatteluun ja poissaoloihin puututtiin, kiusaamista ei hyväksytty.

No entä sitten se opettaminen. Onhan tässä aikaa tehdä urasuunnitelmia ja ura-valintoja vielä vaikka kuinka kauan.