Pätkisten liitto

Pätkätyöläisten asemasta puhutaan paljon ja yhtä paljon siitä, että ay-liike tai oikeastaan mikään mukaan liike ei tee asialle yhtään mitään. Ay-liike ja työväenpuolueet, jollaisiksi kaikki itseään nykyään tituleeraavat, vannovat tekevänsä kaikkensa työelämän pirstoutumisen ja polarisoitumisen estämiseksi. Pätkätyöeläinen on arvokas työläinen, jolla on myös oikeuksia. Vai onko?

Meillä on kaveriporukan kanssa tapana parantaa pätkätyöläisten maailmaa miettimällä heille (meille) omaa liittoa. Siihen voisivat kuulua kaikki ja se voisi olla keskusjärjestöistä vapaa vyöhyke. Vähän omituista olisi toki se, että tavoitteena tällaisella liitolla tulisi olla sen jäsenmäärän saaminen nollaan.

Kenen kanssa keskusjärjestöistä vapaa kaikkien pätkätyöläisten liitto Pätkis Ry neuvottelisi? Millä se painostaisi ja ketä? Kaikkia työnantajia yksitellen, EK:ta, yhteiskuntaa? Haasteita riittäisi. Ehkä pätkätyöläisten asemaa ei parannetakaan oman liiton kautta. Pätkätyöläisten aseman parantamiseksi tulisi sen sijaan perustaa kaikkien keskusjärjestöjen yhteinen neuvottelujärjestö.

Työ kohdistuisi erityisesti laittomiin ja perusteettomiin määräaikaisiin työsuhteisiin, työntekijöiden ja työnantajien tietoisuuden lisäämiseen ja työehtosopimusten puutteisiin. Neuvottelujärjestön tehtävänä olisi siis kehittää työehtosopimustoimintaa niin, että määräiaikaisissa työsuhteissa olevat huomioitaisiin niissä nykyistä paremmin. Neuvottelujärjestöllä olisi mahdollisuus kirjoittaa suoria tekstejä, joita kaikissa työehtosopimuksissa tulisi olla. Itse neuvottelutoiminta olisi nykyisenlaista yhteistoimintaa työnantajan kanssa. Painostusvalmius synnytettäisiin työntekijöiden tietoisuutta ja taisteluvalmiutta kasvattamalla. Tähän työhön tarvittaisiin jalkatyötä jos mitä.

Miksi keskusjärjestöt lähtisivät tähän mukaan ja maksaisivat jäsenmaksua pätkätyöläisten neuvottelujärjestölle? Koska määräaikaisuudet koskettavat meitä kaikkia yleensä jossain vaiheessa työelämää henkilökohtaisesti, mutta vähintään työpaikalla työtoverien kautta. Kukaan ei hyödy määräaikaisten työsuhteiden kestämättömältä ja nykyisenlaiselta laittomalta käytöltä. Näin keskusjärjestöt pystyisivät myös osoittamaan, että ne todella tekevät jotain pätkätyössä olevien jäsentensä hyväksi. Neuvottelujärjestöön kuuluisi jokainen oman liittonsa kautta, joten kenenkään ei tarvitsisi vaihtaa liittoa tai kaksoisjärjestäytyä henkilökohtaisen työmarkkinatilanteensa vuoksi.

Puolueet voisivat omalta osaltaan lähteä tukemaan kyseisen järjestelmän syntymistä ja sen toimintaa. Neuvottelujärjestöllä olisi omat työntekijänsä ja sen lisäksi se toimisi yhteistyössä keskusjärjestöjen ja eri liittojen kanssa. Työnantajapuolen kanssa toimittaisiin joko EK:n, työnantajaliittojen tai suoraan työnantajien kanssa. Minusta tässä voisi olla ideaa.

Missä kulkee hävyttömyyden raja?

Tuloerojen kasvamisesta ja köyhyydestä käyty keskustelu ei tunnu päättäjiä aidosti kiinnostavan. Tuloerojen kasvaminen onkin sananparsi vailla merkitystä, jos ei viitsi yhtään ajatella ihmisiä asian takana. Sosiaali- ja terveysturvan liitto järjesti eilen eduskunnassa seminaarin, jossa tavalliset "oikeat" köyhät ihmiset olivat kertomassa omasta tilanteestaan. Paikalla oli Helsingin Sanomien mukaan kokonaiset viisi kansanedustajaa. Naurattaisi, ellei tämä olisi todellista.

Tehdyt veronalennukset, joita Hetemäen verotyöryhmä vielä kehtaa esittää lisää, pitää jollain kustantaakin. Hyvä väylä porvarihallituksen mielestä on julkisten palvelujen alasajo. Paperilla asia on ehkä yksinkertainen, mutta tavallisen ihmisen elämässä se tarkoittaa pahimmillaan omissa eritteissä makaamista, kun esimerkiksi vaipat ja muut apuvälineet, sekä henkilökohtainen apu kiristetään minimiin.

Miten me kehtaamme väittää elävämme hyvinvointiyhteiskunnassa, jossa heikommasta pidetään huolta, jos tämän kaiken rahoittamiseen ja toteuttamiseen ei oikeasti ole mitään haluja. Ei ainakaan nykyisillä päättäjillä. Verottaminen on paitsi julkisen talouden hoitamista, myös ja mitä isoimmassa määrin arvokysymys. Jaakko Kiander ja Jukka Pirttilä esittävät Kalevi Sorsa säätiön uusimassa julkaisussa 15 keinoa verottaa nykyistä enemmän, mutta samalla oikeudenmukaisemmin. Verottamalla julkaisussa esitetyllä tavalla, pystymme kohentamaan kaikkein pienituloisimpien työntekijöiden asemaa ja samalla parantamaan julkisten palvelujen tasoa.

Ei todellakaan voi olla millään perusteella oikeudenmukaista, että ne, jotka tarvitsevat jotain apua ja tukea yhteiskunnalta elääkseen edes jollain mittarilla mitattuna ihmisen arvoista elämää, eivät tukea saa. Hävyttömyyden raja alkaa olemaan käsillä, kun vaippojen määrä lasketaan päiväkohtaiseksi.

Onko pelon pakko elää keskuudessamme?

Otsikko Helsingin Sanomien pääsivulla tänään "Ei näyttänyt suomalaiselta". Koko juttu traagisesta tulipalosta Tampereella oli kyhätty sen ympärille, että jospa kuitenkin saataisiin tästä rasistinen viharikos. Ulkomaalaissyntyiset ravintoloitsijat keskittyivät kertomaan kukin vuorollaan, ettei tässä tapauksessa ole syytä leimata ketään, ihmishenkien menettäminen itsessään kun on kauheinta. Eilen HS kertoi rikollisliigojen yhdistymisestä. Erääseen porukkaan pääsee vain henkirikoksen tehneet. No kiitos vaan tiedosta, olisin pärjännyt ilmankin.

Pelko elää kaikkialla. Ja jos se ei elä, se herätetään. Milloin haluamme pelotella rikollisliigoilla, milloin ulkomaalaisilla, milloin pomoilla. Aina on jotain, mitä pelätä. Pelko onkin varmasti kaikkein yleisin tunne.

Pelko lamauttaa ja estää toimimasta järkevästi ja tuottavasti. Mikäli esimerkiksi työpaikoilla pitää pelätä työkaverin tai esimiehen jatkuvaa huomauttelua ja epämääräistä henkilön asettamista milloin uhaksi, milloin vaaraksi itselleen tai muille, milloin epäonnistujaksi, ei työn jälki voi olla hyvää. Ja ihminen muuttuu pelon alla. Se on mielestäni surullisinta.

Olisiko aika voittaa pelko. Sanotaan pelottelijalle, että ei kiinnosta.

Kaikki pienet ensin

Mitä jos edunvalvontaa ja asioita tehtäisiin ilman ainaista vastakkainasettelua? Onko esimerkiksi oikeasti niin, että jos perusturvaa korotetaan, se on ansiosidonnaisella eläviltä pois? Onko niin, että jos asunnot muokataan esteettömiksi, se on jotenkin ei-vammaisille epäedullista? Onko niin, että jos vanhusten asiat laitetaan hoivakodeissa kuntoon, opiskelija ei saa voita leivälle?

Minun yhteiskunnassani heikointa ajatellaan aina ensin. Nykyinen hallitus on puolestaan toteuttanut kivuttomasti elinkeinoelämän ja sitä edustavien etujärjestöjen vaatimaa politiikkaa. On poistettu työnantajien kelamaksut, on jätetty pääomatulot verotuksellisesti rauhaan, on mahdollistettu alihankkijoiden holtiton käyttö ja on annettu heikentää työntekijöiden etuja ja oloja. Perusturvaa ei ole parannettu.

Esimerkiksi harmaan talouden kitkeminen toisi miljardeja yhteiseen pottiin jaettavaksi. Silloin voisimme parantaa kaikkien heikoimmassa asemassa olevien asemaa yhteiskunnassa. On tutkitusti sekä yksilön hyvinvoinnin, että yhteiskunnan kehityksen ja kilpailukyvyn kannalta parempi, jos tuloerot ovat pienet, eivätkä suuret. Jo tästä näkökulmasta kaikki tuloeroja kasvattavia toimia tulisi välttää. Elinkeinoelämän paapominen pienen ihmisen kustannuksella on saatava päätökseen. Onneksi ensi keväänä kansa voi taas valita toisin.

Pieniä iloja, suuria tunteita

Keräsin pienenä ämpärin täyteen sammalta ja päälle kerroksen mustikoita. Loppuajan lähinnä viihdytin muita metsään lähteneitä. Kärsivällisyys ei yksinkertaisesti riitä pienten marjojen kanssa pipertämiseen ja viihdyttämisessä olen aina ollut muutenkin parempi.

Voin samoilla metsässä tuntikausia. Sienestämisessä on jotain aivan valtavaa lapsenomaista löytämisen riemua. Kun silmiin osuu lehtien keskeltä rypäs kuivia ja kauniita suppilovahveroita, tulee onnistumisen tunne, jota joutuu muussa tekemisessä välillä kunnolla etsimään. Suppilovahveroita ei voi löytää, ellei pidä silmiä koko ajan auki ja keskity pelkästään siihen, mitä etsii.

Tunnustaudun suurten tunteiden kanssa eläjäksi. Elän hetkessä ja yleensä aina täysillä. Itken surut, ja nauran ilot. Nautin eniten onnistumisesta, jos sen voi jakaa muiden kanssa.

Aikuisena ystävien löytäminen ei ole välttämättä ihan helppoa. Olen ollut todella onnekas, kun olen saanut viime vuosina toimia sellaisissa yhteisöissä, joista olen löytänyt paitsi maailman ammattitaitoisinta ja sitoutuneinta väkeä, myös ihania ihmisiä, joista on tullut ystäviäni. Nämä hienot ihmiset ovat elämäni suppilovahveroita. Onneksi olen osannut pitää silmät auki ja keskittyä olemaan läsnä.

Länsirintamalta ei mitään uutta

Pelolla johtamiseen kuuluu mm. tiedon epämääräinen ja epätasainen jakaminen, ohjeiden ja pelisääntöjen ainainen muuttuminen, ihmisten syyllistäminen, epämääräiset ja negatiiviset palautepalaverit sekä samanaikainen julkinen kehuminen. Lisäksi pelolla johtaja ottaa repertuaariinsa suoran uhkailun, jos joku alaisista on niin talipää, ettei edelliset mene perille.

Työelämässä meitä suojaavat monet lait ja normit, siis periaatetasolla ja ihannetilanteessa. Sairasta esimiestä lait ja säännöt eivät kuitenkaan koske, sillä hän ei näe oman ympyränsä ja itsensä ulkopuolelle. Sairas esimies ei yksinkertaisesti kykene näkemään omassa toiminnassaan mitään moitittavaa ja jostain kumman syystä on usein sen verran ”hyvillä” sosiaalisilla taidoilla varustettu, että saa muitakin uskomaan tämän. Manipulointi ja pelaaminen kuuluvat sairaan esimiehen mielipuuhiin ja samalla hän kuvittelee muiden toimivan koko ajan samalla tavalla.

Kaikki eivät kuitenkaan sopeudu pelolla johtavan esimiehen vietäväksi. Pelolla johtava esimies ei unohda koskaan ja antaa välillä ymmärtää, että asiat ovat kunnossa, kunnes lyö taas, ja lyö aina kovemmin. Tällainen henkilö, joka ei kykene ottamaan senttiäkään kriittistä edes rakentavaa palautetta vastaan, hoitaa asian lopulta niin, että ympärillä ei tällaista palautetta anneta. Jos ja kun joku sitä antaa, hänestä on päästävä eroon. Tavalla tai toisella.

Länsirintama oli yksi karuista sodan näyttämöistä. Jokainen tunnistaa elämään jääneen lauseen ”Länsirintamalta ei mitään uutta”. Länsirintamalla tapahtui kovin vähän, mutta se ei missään nimessä tarkoittanut sitä, että siellä ei olisi tarvinnut pelätä, vaan päinvastoin. Samanlaista on elää työyhteisössä, jossa esimies johtaa pelolla. Koskaan ei tiedä milloin se iskee ja miten.

Omaa luokkaansa kolahdutti

Olipa mukava katsoa Ylen dokumenttia erityisluokasta ja Ulla-opettajasta, jonka missiona oli saada oppilaiden käteen päästötodistukset ja oppilaisiin itseluottamusta ja uskoa tulevaisuuteen. Dokumenttia katsoessani koin toisaalta erittäin vahvoja tunteita, kahdestakin syystä.

Oma yläasteen luokkani ja toimintamme silloin ei olisi vähempää tai enempää voinut muistuttaa tuon dokumentissa kuvatun 9 H -luokan sähellystä. Erona oli se, että meitä ei erotettu omaksi erityisluokakseen, vain painelimme menemään koko parinkymmenen oppilaan joukon mukana. Kaikki saivat silloinkin päästötodistukset ja suuresta osasta tuli kunnollisia kansalaisia, jos näin voi sanoa. Toinen ajatus, jonka huomasin tahtomattani pysäyttävän itseni oli se, että tuota minunkin piti tehdä. Opettaa erityisluokkaa, tehdä jotain oikeasti merkittävää.

Palataan kuitenkin dokumentin opettajaan Ullaan. Ulla, eläkeikää lähestyvä erityisopettaja oli empaattinen, osaava, nuoria hienosti kohteleva ja lämmin ihminen. Sellainen, jota pitäisi olla helppo fanittaa, vaikka ei ymmärtäisi erinomaisia pedagogisia taitoja, jotka hänen toiminnassaan koko ajan näkyivät.

Nuoret, joita erityisluokkalle oli sijoitettu, olivat siististi pukeutuneita ja suuri osa tuli selvästi hyvin toimeentulevista kodeista. En voinut välttyä Ullan ihailulta, siltä erinomaiselta kyvyltä saada kirjoilevista ja sisäänpäin kääntyneistä nuorista ulos mahtavia oman elämän analyysejä, mutta samalla mietin, miten hukassa noiden lasten vanhempien täytyi olla.

Nuori tarvitsee rajoja ja etenkin sitä, että niistä pidetään kiinni. On turha sanoa, että nukkumaan mennään joka ilta kymmeneltä, jos siitä jaksaa pitää kiinni kerran. On turha jättää kiroilut tai vittuileminen huomioimatta luullen, että tekee hyvän teon, kun samalla antaa todellisuudessa nuorelle signaalin, että ei välitä.

On hienoa, että meillä on koulujärjestelmä, joka pystyy antamaan hukassa oleville nuorille mahdollisuuden. Ulla-opettajan kaltaisia ihmisiä tarvitsemme lisää. Sekä kouluihin, että koteihin. Aikuisten tehtävä on asettaa rajat ja ymmärtää nuoria, vaikka he puhuvatkin omaa kieltään.

Kuninkaanhaan 9 B luokalta noustiin lukioihin ja ammattikouluihin, jatko-opiskelemaan ja ammatteihin. Vaikka meitä ei ohjannut erityisopettaja, meidät pelasti se, että opettajat välittivät. Opettajat eivät päästäneet meitä karkuun, vaikka olen varma, että välillä niiden teki mieli niin tehdä. Haistatteluun ja poissaoloihin puututtiin, kiusaamista ei hyväksytty.

No entä sitten se opettaminen. Onhan tässä aikaa tehdä urasuunnitelmia ja ura-valintoja vielä vaikka kuinka kauan.

Työurakeskustelussa pitää uskaltaa puhua myös kotona lapsia hoitavista naisista

Helsingin Sanomat uutisoi jälleen 22.9. kotiäideistä, jotka harmittelivat kovin pientä rahaa, jonka lapsen kotona hoitamisesta saa. Talouselämä kirjoitti puolestaan viime viikolla suuren kansainvälisen yrityksen naispuolisesta globalisaatiojohtajasta, joka oli ennen pestiään hoitanut lapsia kotona 12 vuotta. Selvisi, että perhe on asunut useita vuosia maailman eri kolkissa miehen työn vuoksi. Tästä huolimatta suuri määrä osaamista on jäänyt hyödyntämättä ja perheen äidin työura on 12 vuotta lyhyempi.

Minua hämmästyttää se, että naisten kotona olemisesta ei puhuta työurakeskustelun yhteydessä. Tai muutenkaan. Miten meillä on varaa ja järkeä kustantaa esimerkiksi yliopistotutkinto naiselle, joka jää vuosiksi kotiin hoitamaan lastaan, kun samaan aikaan me koulutamme myös verovaroin yliopistotasoisia lastentarhanopettajia, joille tuo lasten kasvatustehtävä paitsi luontevasti, myös ja etenkin työmarkkinoiden toimivuuden kannalta kuuluisi. Tämä on minusta yhteiskunnallisesti erittäin merkittävä ongelma.

Työurien kannalta yksilöllisesti suurimmat epäkohdat löytyvät puolestaan kotona lapsia hoitavien vähän koulutettujen naisten joukosta. Heillä on tutkitusti edessään vaikein työura kaikilla mittareilla mitattuna. Näillä naisilla on ongelmia työmarkkinoille sijoittumisen, palkkauksen, uralla etenemisen ja viime kädessä eläkkeellä toimeen tulemisen kanssa.

Minusta on ihan ok olla kotona lapsen kanssa esimerkiksi kaksi vuotta. Mutta kaikkien, niin lapsen, kuin kotona hoitavan vanhemman kannalta töihin ja työmarkkinoiden käytettäväksi kuuluu palata. Minä en kannata kodinhoidontuen kuntalisiä, enkä korkeaa tuen määrää. Meillä on erittäin suuria ongelmia jo siinä, kumpi vanhemmista jää kotiin lasta hoitamaan, yli 90 prosenttisesti se on nainen. Naisten palkkaus ja uralla eteneminen laahaa jäljessä muutenkin, kiitos yhteiskunnan hyväveliverkostojen ja naisten osaamisen aliarvioimisen.

Kotona voi hoitaa lasta, mutta sen pitää olla oma päätös, niin taloudellisesti, kuin vanhempien välillä. Yhteiskunnan on lopetettava kotiäitiyteen kannustaminen ja patistettava kaikki naiset, niin korkeasti, kuin vähemmän koulutetut töihin. Työurat pitenevät, verovaroin hankittu koulutus ja osaaminen tulevat hyödynnetyksi ja tasa-arvo lisääntyy. Näiden pitäisi olla erittäin helposti allekirjoitettavia tavoitteita kenelle tahansa.

Valistunut vallankumous

Tunnustan. Porvarien valta Suomessa ja maailmalla ottaa päähän. Itse jakaisin hyvinvointia tasaisemmin, Robin Hoodin tyyliin. Verottaminen itsessään ei toki ole kivaa, ei edes Iloisten Veronmaksajien puheenjohtajille.

Verottamisen lähtökohtana tulee pitää julkisten palvelujen tarjoamista ja niiden tasoa. Sen jälkeen määritellään verokertymän tarve ja sitten mietitään mitä asioita verotetaan ja kuinka paljon. Noin yksikertaisesti ilmaistuna. Suuri osa valtion ja kuntien verotuloista kerätään ansiotuloista. Pääomatuloja verotetaan kevyemmin, mikä on jokseenkin hölmöä. Voisiko ehkä ajatella niin, että kaikkia tuloja verotettaisiinkin saman arvoisesti ja samalla progressiivisella asteikolla? Kulutusveroilla suunnataan puolestaan yksilön käyttäytymistä haluttuun suuntaan, mikä on järkevää, mutta joka usein rokottaa pienituloista kohtuuttomasti, sillä valintojen mahdollisuus pieni- ja suurituloisella ei ole samaa luokkaa.

Meillä olisi Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa varaa jakaa toimeentuloa oikeudenmukaisemmin. Verotus on tähän hyvä keino, ei toki ainoa. Joka tapauksessa muutokseen tarvitaan maailmanlaajuisia toimenpiteitä, kuten veroparatiisien kitkemistä ja maiden rajojen avaamista. Suomessa voitaisiin aloittaa kansalaisten yhdenvertainen kohtelu kuntarajojen poistamisella tai ainakin vähentämisellä. Mielestäni kansalaisten vaikutusmahdollisuudet oman alueen asioihin kun voidaan muullakin tavalla, kuin keinotekoisella kuntarajalla turvata. Eikä kuntahallinto sitä edes nykyisellään pysty turvaamaan, nimimerkillä kokemusta on kuntalaisaloitteista.

Vallankumous vaatii melkoista asennemuutosta, jos sitä ei haluta tehdä asein. Aseellinen vallankumous on puolestaan tällaiselle pasifistille vähän hankalaa ja johtaa muutenkin harvoin kovin hyvään lopputulokseen. Mistä asennekasvatus ja -muutos sitten aloitetaan, kun sitä ei voi reaalimaailmassa tehdä tyhjältä pöydältä? Ja kuinka paljon ihmisen luonne ohjaa toimintaa ahneuteen, vaikka kuinka kasvatettaisiin?

Ihanneyhteiskunnassani hyvinvointi jaetaan tasaisesti, eikä sitä ohjaa markkinatalous, vaan ihminen. Ennen vanhaan ja muualla maailmassa vallankumoukset ovat usein tai lähes aina lähteneet opiskelijoista. Pystyisikö meilläkin opiskelijapolvi tänäpäivänä murtamaan porvarihallituksen ja -hapatuksen hegemonian ja vaatimaan hyvinvointia kaikille?

Miksi tuloeroja ei kavenneta?

Suomessa ollaan siirtymässä yhä tiukemmin kohti tasaverotusta, mikä heikentää entisestään pienituloisten asemaa ja parantaa suurituloisten ostovoimaa. Mikäli esimerkiksi aiemmin kesällä Hetemäen työryhmän esitykset marginaaliveroasteen ylimmän rajan alentamisesta ja samalla kulutusverojen kasvattamisesta menevät läpi – mitä en porvarihallituksen linjaa seuranneena pidä edes kovin mahdottomana – kasvavat tuloerot Suomessa entisestään. Samainen raportti tähtää siihen, etteivät verotulot lisäänny eivätkä laske, eli kun suurituloisille jää käteen aiempaa enemmän, niin pienituloiset sen maksavat. Hetemäki ystävineen tukee myös mielellään elinkeinoelämän ja yrittäjien käteen jääviä osuuksia, pienituloisten kustannuksella.

Pienituloinen käyttää suhteellisesti paljon suuremman osan tuloistaan suoraan kulutukseen, kuin esimerkiksi yli 3000 euroa tienaava. Pienituloinen kuluttaa asumiseen ja muihin elämisen kuluihin ja voi vain haaveilla Audista tai Kaukoidän matkasta. Kuinka me voimme sallia tämän nykylinjan, jossa jopa kevennetään ansiotulojen verotusta suurissakin tuloluokissa ja lisätään kulutusveroja?

Valtion verotuksen epäoikeudenmukaisen linjan korjaamisen ohella voisimme kiinnittää huomiota kuntien talouden tasapainottamiseen solidaarisella tavalla. Hetemäki ei vastaa tähänkään positiivisesti. Pääkaupunkiseutu voisi kuitenkin näyttää jo nyt hyvää esimerkkiä yhdistämällä ainakin Helsingin, Espoon, Kauniaisen ja Vantaan yhdeksi kunnaksi ja samalla koko seutukunnan verotulot olisivat kaikkien käytettävissä. Tämä tarkoittaisi kauniaislaiselle pientä lisäystä, mutta vantaalaiselle laskua. Kauniaisten veroprosentti on 16,5 ja Vantaan 19. Kauniaisissa keskitulot olivat viime vuonna pääkaupunkiseudun suurimmat, lähes 55 000 euroa tulonsaajaa kohti. Vantaalla samainen summa ei yllä 30 000 euroon. Yhtenäistä veroprosenttia vastustaa toki myös Espoo ja Helsinki.

Lopuksi takaisin yksilön verotukseen. Hölmöläisten peittoa pidennetään pienituloisten kohdalla tällä hetkellä siis tulonsiirroin, mitä pidän riittämättömänä ja paitsi turhana kyykyttämisenä, myös turhana byrokratiana. Voisimme aloittaa verolinjausten muuttamisen esimerkiksi siitä, että työmarkkinatuesta ja muista sosiaalietuuksista ei makseta veroa ollenkaan, kun niistä nyt maksetaan jopa enemmän, kuin ansiotuloista. Lisäksi 3000 euroa ja enemmän tienaavien verotusta on kevennetty sillä kustannuksella, että verotuloja on ollut pakko hankkia muualta. Tämä tilanne voitaisiin palauttaa ennalleen, etenkin mikäli kuntien ja valtion verotuksen suhdetta muutettaisiin samalla. Verotuloja pitäisi siis hankkia mieluummin hyvin tienaavien ansiotuloista, kuin pienituloista kurittavilla kulutusveroilla ja tasaveroa muistuttavalla verotuksella. Itseasiassa nykyinen valtion ja kuntien verotusjärjestelmä jo enemmän kuin muistuttaa epäoikeudenmukaista tasaveroa.

Maailman parannusta kilometri kerrallaan

Aloitin blogin kirjoittamisen ja lenkkeilyn suurin piirtein samaan aikaan joskus kolmisen vuotta sitten. Sitä ennen oli kyllästynyt moneen kertaan harjoitteluun, jota olin 20-vuotiaaksi asti tehnyt enemmän tai vähemmän tosissaan. Rautaa on nostettu yli sata kiloa kerralla, olkapäätä on väännetty ja hoidettu hampaat irvessä ja intervallia on vedetty Porinmetsässä räkä poskella.

Jaksoin juosta silloin aluksi ehkä viisi kilometriä. Nyt menee 15 kilometriä ja tavoitteet on asetettu lähes kolminkertaiselle matkalle. Sillä jostain se hulluus ja itsensä voittamisen tarve taas iski. Mutta vielä pitäisi ratkaista se, jos nyt polvet jotenkin tuon matkan ja sitä edeltävän harjoittelun suostuu kestämään, että miten pää kestää. Jotta pystyy juoksemaan 42 195 metriä, kuulemma noin 120 000 askelta, pitää pystyä kestämään yksin olemista aika monia tunteja. Tallatessa kilometrejä eteenpäin viikosta toiseen ehtii miettimään kaikenlaista. Mitä on tullut tehtyä, mikä on mennyt pieleen, mitä sitä tekisi ensi kesänä, mitä sitä seuraavana. Mikä on elämän tarkoitus.

Mietin tänään, että jos vaikka jokaisella 100 harjoittelukilometrillä pystyisi ratkaisemaan yhden pienenkin ongelman tässä maailmassa, niin olisihan tämä aika paljon parempi paikka olla ja elää puolen vuoden päästä. Sitä yrittäessä, tästä se lähtee! Ja raporttia seuraa.

Utopistista höttöä

Neljäpäiväinen työviikko voisi pidentää työuria hallituksen vaatimat kolme vuotta. Ahtelan työryhmän niin sanonut pehmeät ratkaisut veisivät asiaa myös eteenpäin enemmän, kuin Vanhasen esittämä karkea eläkeiän nosto kahdella vuodella. Pohjoisrannalle tämä ei kuitenkaan riitä, vaan varhaiseläkkeelle jäävien ansiosidonnaisen lisäpäivien poisto, eli niin sanottu työttömyyseläkeputki halutaan myös listalle ja tukkoon. Ihan kuin yksilön kurjuuden maksimoimiseksi ei riittäisi se, että työuran viime metreillä työnantaja työntää kortistoon odottamaan eläkkeelle siirtymistä. Tästä pitäisi vielä yksilön maksaa sillä kustannuksella, että lisäpäivien poisto pidentäisi työuria laskennallisesti kuukaudella. Mutta koska työnantajalle on lisäpäivistä kustannuksia, niin kaikki tuntuu olevan taas sallittua.

Aina välillä pysähdyn miettimään, että miksi ihmeessä nämä oikeistolaiset näkemykset otetaan vastaan annettuina totuuksina. Puhutaan siis yksilön vastuusta, yrittäjyyteen kannustamisesta, verojen alentamisesta, kustannusten leikkaamisesta. Mutta missä puhutaan ihmisestä? Riikka Uosukainen, Ylen politiikan toimituksen esimies analysoi niin sanottua eläkekiistaa, Ahtelan työryhmän ratkaisua ja Rantalan työryhmän erimielisyyttä niin, että palkansaajapuoli ei jostain kumman syystä halua osallistua näihin talkoisiin.

Kyllä me talkoisiin osallistutaan ja osallistutaan heti myös enemmän, kunhan aletaan puhumaan jostain muustakin, kuin yritysten voitoista. Kuinka suuri osa yrityksen tuloksesta on oikeutettua jakaa omistajille ja kuinka suuren siivun ne ihmiset, jotka tuon tuloksen tekevät, ovat ansainneet? Minun mielestäni isomman osan, kuin tällä hetkellä. Ja vielä olennaisempaa on se, että yksikään työura ei pitene, ellei tässä maassa aleta arvostamaan työntekijää sen vertaa, että välitetään siitä, miten hän jaksaa ja voi. Tässä työnantaja ei voi enää pakoilla vastuuta.

Nelipäiväinen työviikko auttaisi pidentämään työuria siitä syystä, että ihmisille jäisi aikaa itselle, lähimmäisille ja harrastuksille. Tämän johdosta töissä jaksettaisiin pidempään. Muitakin keinoja on. Ei työntekijästä tarvitse ottaa kaikkea irti, vaikka uuteen vaihtaminen onkin Suomessa helppoa ja työnantajalle halpaa. Tämä joidenkin mielestä utopistinen höttö, joidenkin mielestä pehmeät ratkaisut ovat oikeasti ainoa mahdollisuus viedä tätä yhteiskuntaa eteenpäin. Yhdessä ja samoissa talkoissa huhkien.