Aloitin blogin kirjoittamisen ja lenkkeilyn suurin piirtein samaan aikaan joskus kolmisen vuotta sitten. Sitä ennen oli kyllästynyt moneen kertaan harjoitteluun, jota olin 20-vuotiaaksi asti tehnyt enemmän tai vähemmän tosissaan. Rautaa on nostettu yli sata kiloa kerralla, olkapäätä on väännetty ja hoidettu hampaat irvessä ja intervallia on vedetty Porinmetsässä räkä poskella.
Jaksoin juosta silloin aluksi ehkä viisi kilometriä. Nyt menee 15 kilometriä ja tavoitteet on asetettu lähes kolminkertaiselle matkalle. Sillä jostain se hulluus ja itsensä voittamisen tarve taas iski. Mutta vielä pitäisi ratkaista se, jos nyt polvet jotenkin tuon matkan ja sitä edeltävän harjoittelun suostuu kestämään, että miten pää kestää. Jotta pystyy juoksemaan 42 195 metriä, kuulemma noin 120 000 askelta, pitää pystyä kestämään yksin olemista aika monia tunteja. Tallatessa kilometrejä eteenpäin viikosta toiseen ehtii miettimään kaikenlaista. Mitä on tullut tehtyä, mikä on mennyt pieleen, mitä sitä tekisi ensi kesänä, mitä sitä seuraavana. Mikä on elämän tarkoitus.
Mietin tänään, että jos vaikka jokaisella 100 harjoittelukilometrillä pystyisi ratkaisemaan yhden pienenkin ongelman tässä maailmassa, niin olisihan tämä aika paljon parempi paikka olla ja elää puolen vuoden päästä. Sitä yrittäessä, tästä se lähtee! Ja raporttia seuraa.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
1 comment:
Ihanaa, että joku laittaa asiat kohdalleen! Eläköön Minnan juoksuaika!
Post a Comment