Maailman parannusta kilometri kerrallaan

Aloitin blogin kirjoittamisen ja lenkkeilyn suurin piirtein samaan aikaan joskus kolmisen vuotta sitten. Sitä ennen oli kyllästynyt moneen kertaan harjoitteluun, jota olin 20-vuotiaaksi asti tehnyt enemmän tai vähemmän tosissaan. Rautaa on nostettu yli sata kiloa kerralla, olkapäätä on väännetty ja hoidettu hampaat irvessä ja intervallia on vedetty Porinmetsässä räkä poskella.

Jaksoin juosta silloin aluksi ehkä viisi kilometriä. Nyt menee 15 kilometriä ja tavoitteet on asetettu lähes kolminkertaiselle matkalle. Sillä jostain se hulluus ja itsensä voittamisen tarve taas iski. Mutta vielä pitäisi ratkaista se, jos nyt polvet jotenkin tuon matkan ja sitä edeltävän harjoittelun suostuu kestämään, että miten pää kestää. Jotta pystyy juoksemaan 42 195 metriä, kuulemma noin 120 000 askelta, pitää pystyä kestämään yksin olemista aika monia tunteja. Tallatessa kilometrejä eteenpäin viikosta toiseen ehtii miettimään kaikenlaista. Mitä on tullut tehtyä, mikä on mennyt pieleen, mitä sitä tekisi ensi kesänä, mitä sitä seuraavana. Mikä on elämän tarkoitus.

Mietin tänään, että jos vaikka jokaisella 100 harjoittelukilometrillä pystyisi ratkaisemaan yhden pienenkin ongelman tässä maailmassa, niin olisihan tämä aika paljon parempi paikka olla ja elää puolen vuoden päästä. Sitä yrittäessä, tästä se lähtee! Ja raporttia seuraa.

Utopistista höttöä

Neljäpäiväinen työviikko voisi pidentää työuria hallituksen vaatimat kolme vuotta. Ahtelan työryhmän niin sanonut pehmeät ratkaisut veisivät asiaa myös eteenpäin enemmän, kuin Vanhasen esittämä karkea eläkeiän nosto kahdella vuodella. Pohjoisrannalle tämä ei kuitenkaan riitä, vaan varhaiseläkkeelle jäävien ansiosidonnaisen lisäpäivien poisto, eli niin sanottu työttömyyseläkeputki halutaan myös listalle ja tukkoon. Ihan kuin yksilön kurjuuden maksimoimiseksi ei riittäisi se, että työuran viime metreillä työnantaja työntää kortistoon odottamaan eläkkeelle siirtymistä. Tästä pitäisi vielä yksilön maksaa sillä kustannuksella, että lisäpäivien poisto pidentäisi työuria laskennallisesti kuukaudella. Mutta koska työnantajalle on lisäpäivistä kustannuksia, niin kaikki tuntuu olevan taas sallittua.

Aina välillä pysähdyn miettimään, että miksi ihmeessä nämä oikeistolaiset näkemykset otetaan vastaan annettuina totuuksina. Puhutaan siis yksilön vastuusta, yrittäjyyteen kannustamisesta, verojen alentamisesta, kustannusten leikkaamisesta. Mutta missä puhutaan ihmisestä? Riikka Uosukainen, Ylen politiikan toimituksen esimies analysoi niin sanottua eläkekiistaa, Ahtelan työryhmän ratkaisua ja Rantalan työryhmän erimielisyyttä niin, että palkansaajapuoli ei jostain kumman syystä halua osallistua näihin talkoisiin.

Kyllä me talkoisiin osallistutaan ja osallistutaan heti myös enemmän, kunhan aletaan puhumaan jostain muustakin, kuin yritysten voitoista. Kuinka suuri osa yrityksen tuloksesta on oikeutettua jakaa omistajille ja kuinka suuren siivun ne ihmiset, jotka tuon tuloksen tekevät, ovat ansainneet? Minun mielestäni isomman osan, kuin tällä hetkellä. Ja vielä olennaisempaa on se, että yksikään työura ei pitene, ellei tässä maassa aleta arvostamaan työntekijää sen vertaa, että välitetään siitä, miten hän jaksaa ja voi. Tässä työnantaja ei voi enää pakoilla vastuuta.

Nelipäiväinen työviikko auttaisi pidentämään työuria siitä syystä, että ihmisille jäisi aikaa itselle, lähimmäisille ja harrastuksille. Tämän johdosta töissä jaksettaisiin pidempään. Muitakin keinoja on. Ei työntekijästä tarvitse ottaa kaikkea irti, vaikka uuteen vaihtaminen onkin Suomessa helppoa ja työnantajalle halpaa. Tämä joidenkin mielestä utopistinen höttö, joidenkin mielestä pehmeät ratkaisut ovat oikeasti ainoa mahdollisuus viedä tätä yhteiskuntaa eteenpäin. Yhdessä ja samoissa talkoissa huhkien.