Timo on jo pari kertaa muistutellut blogin päivittämisestä. Olen ollut viime aikoina aika uupunut ja ideoita tekstiksi ei ole syntynyt. Päätinkin terapeuttisessa mielessä kirjoittaa vähän itsestäni.
Olen viimeisen vuoden aikana joutunut valitettavan usein pohtimaan, kuinka paljon ihminen jaksaa kantaa vastoinkäymisiä. Aika usein on myös tullut todettua, että tästä ei ainakaan voi huonommin mennä. Joka kerta on mennyt. Kun vuosi sitten oma avioliittoni kaatui ja tärkein tukiverkko, jolle elämäni olin rakentanut hävisi, olin pitkään hukassa. Olen sitä edelleen, eikä valoa tunnelin päässä aina näy.
Oman pitkän suhteeni kanssa samaan aikaan päättyi vanhempieni liitto. Lapsuuteni kotia ei enää periaatteessa ole olemassa, eikä äidin ja isän huomaan pääse turvaan samalla tavalla kuin ennen. En saanut yksinäisyyteni pahimpina aikoina tukea sieltä, josta olisin sitä eniten tarvinnut. Olenkin kuin pieni lapsi, joka ei ole ensimmäisinä kuukausinaan saanut riittävää perushoitoa. Perhepiiriini on pitkin kulunutta vuotta tipahdellut hiljalleen uusia surullisia uutisia. En voi olla kysymättä, mikä tarkoitus tällä kaikella on?
Viime syksynä hain apua YTHS:ltä. Pääsin juttelemaan erikoissairaanhoitajan kanssa, koska jonot psykologille olivat tietysti pitkiä. En aluksi pitänyt siitä, että minut pakotettiin ajattelemaan asioita. Pikku hiljaa puhumisen muuri vähän hälveni. Neljännen kerran jälkeen terveydenhoitaja kuitenkin totesi, ettei aikoja enää tarvita. Kuulemma näytin voivan jo hyvin. Käteeni jäi kolme purkillista lääkkeitä sekä kasa käsittelemättömiä asioita.
Puhun asioistani liian vähän ja liian harvoille. Parhaat ystäväni ovat muka kaukana tai työkavereitani. Tilanne on vähän hankala, kun työtä ja omaa elämää haluaisi suojella toisiltaan. Puhuminen niille, joiden kanssa teen töitä päivittäin, on erittäin vaikeaa. Silti haluan koko ajan, että joku huomaisi ja auttaisi. Tiedän, olen vaikea.
Olen viime aikoina purkanut pahaa oloani lähinnä muiden asioiden lomassa ja etenkin töissä. Se ei ole missään nimessä ollut tarkoitukseni eikä järkevää. Olen käytökselläni saanut karkotettua ihmisiä läheltäni ja heidätkin voimaan huonosti. Olen todella pahoillani tästä. Siitä olen kuitenkin iloinen, että olen oppinut paljon itsestäni ja rajoistani. Tiedän, että minusta tulee tämän kaiken jälkeen vähän parempi ja vahvempi ihminen. Aikaa se kuitenkin ottaa, toivottavasti sitä vielä on.
Kiitos teille kaikille, jotka olette tukeneet ja kestäneet minua. Arvostan sitä suuresti, vaikka en varmasti aina sitä näytä.
Olen viimeisen vuoden aikana joutunut valitettavan usein pohtimaan, kuinka paljon ihminen jaksaa kantaa vastoinkäymisiä. Aika usein on myös tullut todettua, että tästä ei ainakaan voi huonommin mennä. Joka kerta on mennyt. Kun vuosi sitten oma avioliittoni kaatui ja tärkein tukiverkko, jolle elämäni olin rakentanut hävisi, olin pitkään hukassa. Olen sitä edelleen, eikä valoa tunnelin päässä aina näy.
Oman pitkän suhteeni kanssa samaan aikaan päättyi vanhempieni liitto. Lapsuuteni kotia ei enää periaatteessa ole olemassa, eikä äidin ja isän huomaan pääse turvaan samalla tavalla kuin ennen. En saanut yksinäisyyteni pahimpina aikoina tukea sieltä, josta olisin sitä eniten tarvinnut. Olenkin kuin pieni lapsi, joka ei ole ensimmäisinä kuukausinaan saanut riittävää perushoitoa. Perhepiiriini on pitkin kulunutta vuotta tipahdellut hiljalleen uusia surullisia uutisia. En voi olla kysymättä, mikä tarkoitus tällä kaikella on?
Viime syksynä hain apua YTHS:ltä. Pääsin juttelemaan erikoissairaanhoitajan kanssa, koska jonot psykologille olivat tietysti pitkiä. En aluksi pitänyt siitä, että minut pakotettiin ajattelemaan asioita. Pikku hiljaa puhumisen muuri vähän hälveni. Neljännen kerran jälkeen terveydenhoitaja kuitenkin totesi, ettei aikoja enää tarvita. Kuulemma näytin voivan jo hyvin. Käteeni jäi kolme purkillista lääkkeitä sekä kasa käsittelemättömiä asioita.
Puhun asioistani liian vähän ja liian harvoille. Parhaat ystäväni ovat muka kaukana tai työkavereitani. Tilanne on vähän hankala, kun työtä ja omaa elämää haluaisi suojella toisiltaan. Puhuminen niille, joiden kanssa teen töitä päivittäin, on erittäin vaikeaa. Silti haluan koko ajan, että joku huomaisi ja auttaisi. Tiedän, olen vaikea.
Olen viime aikoina purkanut pahaa oloani lähinnä muiden asioiden lomassa ja etenkin töissä. Se ei ole missään nimessä ollut tarkoitukseni eikä järkevää. Olen käytökselläni saanut karkotettua ihmisiä läheltäni ja heidätkin voimaan huonosti. Olen todella pahoillani tästä. Siitä olen kuitenkin iloinen, että olen oppinut paljon itsestäni ja rajoistani. Tiedän, että minusta tulee tämän kaiken jälkeen vähän parempi ja vahvempi ihminen. Aikaa se kuitenkin ottaa, toivottavasti sitä vielä on.
Kiitos teille kaikille, jotka olette tukeneet ja kestäneet minua. Arvostan sitä suuresti, vaikka en varmasti aina sitä näytä.
6 comments:
Puhuminen on mielestäni usein hyväksi, eikä asioita saa aina selvitettyä pelkän lääkepurkin avulla (olen kokeillut molempia itse). Hankalaa on tietysti se, ettei YTHS:n neuvontapsykologille pääse kuin pitkän odotuksen jälkeen. Kun asiat pitkittyvät, ne mutkistuvat, joten on hyvä, että olet lähtenyt hakemaan apua. Toivottavasti saat selvitettyä mielessäsi pyöriviä asioita.
Minna.
Vaikka ollaan ns. etäisempiä ystäviä, tahdon sanoa että olet merkityksellinen ihminen minun elämässäni. Olet tärkeä!
Sinun sisusi, ammattitaitosi, huumorintajusi sekä kykysi olla ajan hermolla on kadehdittavaa.
Toivon, että elämääsi loistaisi paljon hyvää ja saisit sitä, mitä haet.
Harmillista on, että silloin kun kokee olevansa lyötynä, tulee tilanne joka lyö vielä lisää. Sen jälkeen avun hakeminen on valitettavan vaikeaa tämän päivän yhteiskunnassa.
Silloin, kun puolisoni oli armeijassa ja minä "yksin" kotona, sai äitini diagnoosikseen terminaalivaiheen syövän. Jäin mummoni kanssa hoitamaan äitiä, sairaslomalle. saattohoisin oman äitini. Siinä prosessissa lähdin hakemaan apua, koska ystävät karkasivat raskaan tilanteen äärellä ja mies oli armeijassa (käskin, että älä jätä kesken, hoida loppuun nin päästään siitä).
Minulle vastattiin oman seutuni kriisikeskuksesta seuraavaa:"oletko itsetuhoinen?" vastasin että en, mutta olen täysin rikki, enkä enään tiedä miten jaksan. He kertoivat, että jos en ole itsetuhoinen, en saa apua. Pääsin arvauskeskuksen psykologille mummoni puhuttamana, ja siitä oli todella apua.
Tässä maassa on siis lähes mahdoton saada apua, ja se on äärimmäisen surullista. Jos on vielä masentuneempi, ettei jaksa kuin sen yhden kontaktin ottaa avuntarjoajaan, niin sitten jos sieltä tyrmätään, on täysin korren varassa.
Voimia sinne.
Kiitos Minna ja Piuku kannustuksesta ja kauniista sanoista. :)
Tämän jutun kirjoittaminen auttoi minua jo yllättävän paljon. Tein julkiseksi sen, mitä olen pitänyt sisälläni pidemmän aikaa.
Kohta tulee kesä ja loma ja kaikki näyttää muutenkin paremmalta. Saa keskittyä itseensä ja niihin asioihin, jotka ovat tärkeitä. Ystävät, läheiset, auttaminen, yhteiskunnallinen vaikuttaminen..
On hienoa, kun saa olla upeiden, teidän kaltaisten ihmisten kanssa päivittäin tekemisissä. Jakaa tätä elämää. Vaikuttaa. Nauraa. Ja itkeäkin, jos tarve tulee.
Minna :)
Kirjoittamisella on usein jotenkin eheyttävä vaikutus, samalla kun tulee itse muotoilleeksi omat ajatuksensa jotenkin konkreettisemmiksi. Bloggaaminen on siis myös terapeuttista:). Voinko linkittää sinut omaan blogiini?
Tänään ajattelin kirjoittaa taas jo muista asioista. :)
Olisi mukava päästä blogilistaasi.
Vaikka olen asunut omillani kymmenen vuotta, minullekin lapsuudenkodin katoaminen on ollut kauhea isku. Enkä nyt siis tarkoita sitä fyysistä rakennusta vaan kodin tarjoamaa henkistä turvasatamaa.
Kun ei ole paikkaa, johon voisi mennä omana itsenään, kiukutella, jos siltä tuntuu ja tulla silti hyväksytyksi ehdoitta, olo on aika orpo. Hiukan olen ihmetellyt, mistä (ja milloin) löydän sen voiman olla niin aikuinen, etten enää kaipaa kodin tukea.
Post a Comment