Juoksin viikko sitten lenkkiä Kupittaalla Turussa. Mies ulkoilutti isoa dobermannia tuhannen tuiskeessa ja sätti koiraa. Ohi mennessäni mies hymyili minulle ivallisesti. Mietin, josko voisin vaihtaa miehen ja koiran rooleja. Idiootti hihnan päässä ja uskollinen ystävä nauttimassa elämästään. Vihaan eläinten kaltoin kohtelemista. Mietin silloin, että aloitan tästä blogin kirjoittamisen. En tiedä miksi.
Yhtä paljon vihaan maailmaa, jossa ihmisiä kohdellaan eriarvoisesti erilaisten syiden perusteella. Ihonvärin, sukupuolen, iän, vamman, sairauden.. Kaikki nämä luetellaan laissakin, mutta syrjintää näkee päivittäin. Juoksin samalla äsken mainitulla lenkillä vanhan kesätyöpaikkani psykiatrisen sairaalan ohi. Olin siellä avo-osastolla. Mietin pitkään tuon kesän jälkeen, miten ihmiset saataisiin ymmärtämään, että kaikki ei täällä ole sitä, miltä päälle näyttää. Yritysjohtajia, opiskelijoita, perheen äitejä ja isiä, vanhuksia, suomalaisia, ulkomaalaisia, naisia, miehiä.. Ihan tavallisia ihmisiä, joilla ei syystä tai toisesta mene hyvin.
Avo-osaston potilaat elävät melko normaalia elämää meidän keskuudessamme jollain tavalla yhteiskunnan tukemina. Monet potilaista olisi kuitenkin pitänyt ongelmiensa takia sijoittaa suljetulle osastolle, mutta siellä ei ollut paikkoja, siihen ei ole varaa. Miten me saisimme kanssaihmiset ja päättäjät ymmärtämään, että heikommista täytyy pitää huolta?
Huomaamatta jättäminen ei ole välittämistä. Välittämistä on silmien avaaminen ja asioille jotain tekeminen. Hallitus leikkasi lasten ja nuorten psykiatrisesta hoidosta varoja. Tätä välittäminen ei ainakaan ole.
No comments:
Post a Comment