Työurakeskustelussa pitää uskaltaa puhua myös kotona lapsia hoitavista naisista

Helsingin Sanomat uutisoi jälleen 22.9. kotiäideistä, jotka harmittelivat kovin pientä rahaa, jonka lapsen kotona hoitamisesta saa. Talouselämä kirjoitti puolestaan viime viikolla suuren kansainvälisen yrityksen naispuolisesta globalisaatiojohtajasta, joka oli ennen pestiään hoitanut lapsia kotona 12 vuotta. Selvisi, että perhe on asunut useita vuosia maailman eri kolkissa miehen työn vuoksi. Tästä huolimatta suuri määrä osaamista on jäänyt hyödyntämättä ja perheen äidin työura on 12 vuotta lyhyempi.

Minua hämmästyttää se, että naisten kotona olemisesta ei puhuta työurakeskustelun yhteydessä. Tai muutenkaan. Miten meillä on varaa ja järkeä kustantaa esimerkiksi yliopistotutkinto naiselle, joka jää vuosiksi kotiin hoitamaan lastaan, kun samaan aikaan me koulutamme myös verovaroin yliopistotasoisia lastentarhanopettajia, joille tuo lasten kasvatustehtävä paitsi luontevasti, myös ja etenkin työmarkkinoiden toimivuuden kannalta kuuluisi. Tämä on minusta yhteiskunnallisesti erittäin merkittävä ongelma.

Työurien kannalta yksilöllisesti suurimmat epäkohdat löytyvät puolestaan kotona lapsia hoitavien vähän koulutettujen naisten joukosta. Heillä on tutkitusti edessään vaikein työura kaikilla mittareilla mitattuna. Näillä naisilla on ongelmia työmarkkinoille sijoittumisen, palkkauksen, uralla etenemisen ja viime kädessä eläkkeellä toimeen tulemisen kanssa.

Minusta on ihan ok olla kotona lapsen kanssa esimerkiksi kaksi vuotta. Mutta kaikkien, niin lapsen, kuin kotona hoitavan vanhemman kannalta töihin ja työmarkkinoiden käytettäväksi kuuluu palata. Minä en kannata kodinhoidontuen kuntalisiä, enkä korkeaa tuen määrää. Meillä on erittäin suuria ongelmia jo siinä, kumpi vanhemmista jää kotiin lasta hoitamaan, yli 90 prosenttisesti se on nainen. Naisten palkkaus ja uralla eteneminen laahaa jäljessä muutenkin, kiitos yhteiskunnan hyväveliverkostojen ja naisten osaamisen aliarvioimisen.

Kotona voi hoitaa lasta, mutta sen pitää olla oma päätös, niin taloudellisesti, kuin vanhempien välillä. Yhteiskunnan on lopetettava kotiäitiyteen kannustaminen ja patistettava kaikki naiset, niin korkeasti, kuin vähemmän koulutetut töihin. Työurat pitenevät, verovaroin hankittu koulutus ja osaaminen tulevat hyödynnetyksi ja tasa-arvo lisääntyy. Näiden pitäisi olla erittäin helposti allekirjoitettavia tavoitteita kenelle tahansa.

Valistunut vallankumous

Tunnustan. Porvarien valta Suomessa ja maailmalla ottaa päähän. Itse jakaisin hyvinvointia tasaisemmin, Robin Hoodin tyyliin. Verottaminen itsessään ei toki ole kivaa, ei edes Iloisten Veronmaksajien puheenjohtajille.

Verottamisen lähtökohtana tulee pitää julkisten palvelujen tarjoamista ja niiden tasoa. Sen jälkeen määritellään verokertymän tarve ja sitten mietitään mitä asioita verotetaan ja kuinka paljon. Noin yksikertaisesti ilmaistuna. Suuri osa valtion ja kuntien verotuloista kerätään ansiotuloista. Pääomatuloja verotetaan kevyemmin, mikä on jokseenkin hölmöä. Voisiko ehkä ajatella niin, että kaikkia tuloja verotettaisiinkin saman arvoisesti ja samalla progressiivisella asteikolla? Kulutusveroilla suunnataan puolestaan yksilön käyttäytymistä haluttuun suuntaan, mikä on järkevää, mutta joka usein rokottaa pienituloista kohtuuttomasti, sillä valintojen mahdollisuus pieni- ja suurituloisella ei ole samaa luokkaa.

Meillä olisi Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa varaa jakaa toimeentuloa oikeudenmukaisemmin. Verotus on tähän hyvä keino, ei toki ainoa. Joka tapauksessa muutokseen tarvitaan maailmanlaajuisia toimenpiteitä, kuten veroparatiisien kitkemistä ja maiden rajojen avaamista. Suomessa voitaisiin aloittaa kansalaisten yhdenvertainen kohtelu kuntarajojen poistamisella tai ainakin vähentämisellä. Mielestäni kansalaisten vaikutusmahdollisuudet oman alueen asioihin kun voidaan muullakin tavalla, kuin keinotekoisella kuntarajalla turvata. Eikä kuntahallinto sitä edes nykyisellään pysty turvaamaan, nimimerkillä kokemusta on kuntalaisaloitteista.

Vallankumous vaatii melkoista asennemuutosta, jos sitä ei haluta tehdä asein. Aseellinen vallankumous on puolestaan tällaiselle pasifistille vähän hankalaa ja johtaa muutenkin harvoin kovin hyvään lopputulokseen. Mistä asennekasvatus ja -muutos sitten aloitetaan, kun sitä ei voi reaalimaailmassa tehdä tyhjältä pöydältä? Ja kuinka paljon ihmisen luonne ohjaa toimintaa ahneuteen, vaikka kuinka kasvatettaisiin?

Ihanneyhteiskunnassani hyvinvointi jaetaan tasaisesti, eikä sitä ohjaa markkinatalous, vaan ihminen. Ennen vanhaan ja muualla maailmassa vallankumoukset ovat usein tai lähes aina lähteneet opiskelijoista. Pystyisikö meilläkin opiskelijapolvi tänäpäivänä murtamaan porvarihallituksen ja -hapatuksen hegemonian ja vaatimaan hyvinvointia kaikille?

Miksi tuloeroja ei kavenneta?

Suomessa ollaan siirtymässä yhä tiukemmin kohti tasaverotusta, mikä heikentää entisestään pienituloisten asemaa ja parantaa suurituloisten ostovoimaa. Mikäli esimerkiksi aiemmin kesällä Hetemäen työryhmän esitykset marginaaliveroasteen ylimmän rajan alentamisesta ja samalla kulutusverojen kasvattamisesta menevät läpi – mitä en porvarihallituksen linjaa seuranneena pidä edes kovin mahdottomana – kasvavat tuloerot Suomessa entisestään. Samainen raportti tähtää siihen, etteivät verotulot lisäänny eivätkä laske, eli kun suurituloisille jää käteen aiempaa enemmän, niin pienituloiset sen maksavat. Hetemäki ystävineen tukee myös mielellään elinkeinoelämän ja yrittäjien käteen jääviä osuuksia, pienituloisten kustannuksella.

Pienituloinen käyttää suhteellisesti paljon suuremman osan tuloistaan suoraan kulutukseen, kuin esimerkiksi yli 3000 euroa tienaava. Pienituloinen kuluttaa asumiseen ja muihin elämisen kuluihin ja voi vain haaveilla Audista tai Kaukoidän matkasta. Kuinka me voimme sallia tämän nykylinjan, jossa jopa kevennetään ansiotulojen verotusta suurissakin tuloluokissa ja lisätään kulutusveroja?

Valtion verotuksen epäoikeudenmukaisen linjan korjaamisen ohella voisimme kiinnittää huomiota kuntien talouden tasapainottamiseen solidaarisella tavalla. Hetemäki ei vastaa tähänkään positiivisesti. Pääkaupunkiseutu voisi kuitenkin näyttää jo nyt hyvää esimerkkiä yhdistämällä ainakin Helsingin, Espoon, Kauniaisen ja Vantaan yhdeksi kunnaksi ja samalla koko seutukunnan verotulot olisivat kaikkien käytettävissä. Tämä tarkoittaisi kauniaislaiselle pientä lisäystä, mutta vantaalaiselle laskua. Kauniaisten veroprosentti on 16,5 ja Vantaan 19. Kauniaisissa keskitulot olivat viime vuonna pääkaupunkiseudun suurimmat, lähes 55 000 euroa tulonsaajaa kohti. Vantaalla samainen summa ei yllä 30 000 euroon. Yhtenäistä veroprosenttia vastustaa toki myös Espoo ja Helsinki.

Lopuksi takaisin yksilön verotukseen. Hölmöläisten peittoa pidennetään pienituloisten kohdalla tällä hetkellä siis tulonsiirroin, mitä pidän riittämättömänä ja paitsi turhana kyykyttämisenä, myös turhana byrokratiana. Voisimme aloittaa verolinjausten muuttamisen esimerkiksi siitä, että työmarkkinatuesta ja muista sosiaalietuuksista ei makseta veroa ollenkaan, kun niistä nyt maksetaan jopa enemmän, kuin ansiotuloista. Lisäksi 3000 euroa ja enemmän tienaavien verotusta on kevennetty sillä kustannuksella, että verotuloja on ollut pakko hankkia muualta. Tämä tilanne voitaisiin palauttaa ennalleen, etenkin mikäli kuntien ja valtion verotuksen suhdetta muutettaisiin samalla. Verotuloja pitäisi siis hankkia mieluummin hyvin tienaavien ansiotuloista, kuin pienituloista kurittavilla kulutusveroilla ja tasaveroa muistuttavalla verotuksella. Itseasiassa nykyinen valtion ja kuntien verotusjärjestelmä jo enemmän kuin muistuttaa epäoikeudenmukaista tasaveroa.

Maailman parannusta kilometri kerrallaan

Aloitin blogin kirjoittamisen ja lenkkeilyn suurin piirtein samaan aikaan joskus kolmisen vuotta sitten. Sitä ennen oli kyllästynyt moneen kertaan harjoitteluun, jota olin 20-vuotiaaksi asti tehnyt enemmän tai vähemmän tosissaan. Rautaa on nostettu yli sata kiloa kerralla, olkapäätä on väännetty ja hoidettu hampaat irvessä ja intervallia on vedetty Porinmetsässä räkä poskella.

Jaksoin juosta silloin aluksi ehkä viisi kilometriä. Nyt menee 15 kilometriä ja tavoitteet on asetettu lähes kolminkertaiselle matkalle. Sillä jostain se hulluus ja itsensä voittamisen tarve taas iski. Mutta vielä pitäisi ratkaista se, jos nyt polvet jotenkin tuon matkan ja sitä edeltävän harjoittelun suostuu kestämään, että miten pää kestää. Jotta pystyy juoksemaan 42 195 metriä, kuulemma noin 120 000 askelta, pitää pystyä kestämään yksin olemista aika monia tunteja. Tallatessa kilometrejä eteenpäin viikosta toiseen ehtii miettimään kaikenlaista. Mitä on tullut tehtyä, mikä on mennyt pieleen, mitä sitä tekisi ensi kesänä, mitä sitä seuraavana. Mikä on elämän tarkoitus.

Mietin tänään, että jos vaikka jokaisella 100 harjoittelukilometrillä pystyisi ratkaisemaan yhden pienenkin ongelman tässä maailmassa, niin olisihan tämä aika paljon parempi paikka olla ja elää puolen vuoden päästä. Sitä yrittäessä, tästä se lähtee! Ja raporttia seuraa.

Utopistista höttöä

Neljäpäiväinen työviikko voisi pidentää työuria hallituksen vaatimat kolme vuotta. Ahtelan työryhmän niin sanonut pehmeät ratkaisut veisivät asiaa myös eteenpäin enemmän, kuin Vanhasen esittämä karkea eläkeiän nosto kahdella vuodella. Pohjoisrannalle tämä ei kuitenkaan riitä, vaan varhaiseläkkeelle jäävien ansiosidonnaisen lisäpäivien poisto, eli niin sanottu työttömyyseläkeputki halutaan myös listalle ja tukkoon. Ihan kuin yksilön kurjuuden maksimoimiseksi ei riittäisi se, että työuran viime metreillä työnantaja työntää kortistoon odottamaan eläkkeelle siirtymistä. Tästä pitäisi vielä yksilön maksaa sillä kustannuksella, että lisäpäivien poisto pidentäisi työuria laskennallisesti kuukaudella. Mutta koska työnantajalle on lisäpäivistä kustannuksia, niin kaikki tuntuu olevan taas sallittua.

Aina välillä pysähdyn miettimään, että miksi ihmeessä nämä oikeistolaiset näkemykset otetaan vastaan annettuina totuuksina. Puhutaan siis yksilön vastuusta, yrittäjyyteen kannustamisesta, verojen alentamisesta, kustannusten leikkaamisesta. Mutta missä puhutaan ihmisestä? Riikka Uosukainen, Ylen politiikan toimituksen esimies analysoi niin sanottua eläkekiistaa, Ahtelan työryhmän ratkaisua ja Rantalan työryhmän erimielisyyttä niin, että palkansaajapuoli ei jostain kumman syystä halua osallistua näihin talkoisiin.

Kyllä me talkoisiin osallistutaan ja osallistutaan heti myös enemmän, kunhan aletaan puhumaan jostain muustakin, kuin yritysten voitoista. Kuinka suuri osa yrityksen tuloksesta on oikeutettua jakaa omistajille ja kuinka suuren siivun ne ihmiset, jotka tuon tuloksen tekevät, ovat ansainneet? Minun mielestäni isomman osan, kuin tällä hetkellä. Ja vielä olennaisempaa on se, että yksikään työura ei pitene, ellei tässä maassa aleta arvostamaan työntekijää sen vertaa, että välitetään siitä, miten hän jaksaa ja voi. Tässä työnantaja ei voi enää pakoilla vastuuta.

Nelipäiväinen työviikko auttaisi pidentämään työuria siitä syystä, että ihmisille jäisi aikaa itselle, lähimmäisille ja harrastuksille. Tämän johdosta töissä jaksettaisiin pidempään. Muitakin keinoja on. Ei työntekijästä tarvitse ottaa kaikkea irti, vaikka uuteen vaihtaminen onkin Suomessa helppoa ja työnantajalle halpaa. Tämä joidenkin mielestä utopistinen höttö, joidenkin mielestä pehmeät ratkaisut ovat oikeasti ainoa mahdollisuus viedä tätä yhteiskuntaa eteenpäin. Yhdessä ja samoissa talkoissa huhkien.

Kahdeksan tuntia seitsemän hinnalla

Naisten ja miesten välinen palkkaero kaventui tänä syksynä 0,6 prosenttia. Tästä suuri osa selittyy toki rakenteilla, eli miesvaltaisilta aloilta on nyt enemmän ihmisiä työttöminä, kuin naisvaltaisilta, mutta pitää muistaa, että rakenteet ovat syypää koko palkkaeroon. Naisten euron voidaan nyt sanoa olevan 82 prosenttia miesten eurosta. Tämä on hyvä alku.

Eli kannattaa palkata nainen. Hän tekee lähes yhden ilmaisen tunnin päivässä verrattuna mieheen. Lisäksi nainen ottaa todennäköisesti helpommalla laittoman määräaikaisen työsuhteen vastaan, jolloin ei tarvitse huolehtia esimerkiksi äityisloma-ajan palkasta ja muista ikävistä kuluista, joita nainen työnantajalle aiheuttaa.

Olen aika vihainen juuri nyt. Ay-liikkeen ja palkansaajaliikkeen, jos siihen luetaan vasemmistopuolueet mukaan, ongelma on se, että ne eivät ole pysyneet työmarkkinoiden negatiivisen kehityksen mukana. Tradenomiliitto julkaisi vasta tutkimuksen, jonka mukaan suuri osa nuorista tradenominaisista on kokenut työhönottotilanteissa ja työelämässä syrjintää. Akateemisesti koulutetut päätyvät tekemään pätkätöitä ja ei-oman alan töitä surkeilla palkoilla. Miksi tähän suostutaan?

Varmaan pitäisi päivittää tahtotilan lisäksi keinot ja painostusvalmius tähän päivään. On totta, ettei ylempi toimihenkilö marssi heti työpaikalta ulos. Ja on myös totta, että ylemmän toimihenkilön marssiessa ulos, yhteiskunta ei välittömästi pysähdy. Mutta on väärin ajatella, että me asiantuntijat haluamme tehdä ylipitkiä viikkoja ilman kunnon korvauksia. Vielä enemmän on väärin ajatella, että palkankorotukset ovat se kaikkein tärkein asia tällä hetkellä.

Keskitettyjä kierroksia ei pidä vaatia vain siksi, että saadaan malttia palkankorotuksiin tai että niitä ylipäänsä saadaan. Tämän syksyn neuvotteluissa on pakko puhua myös laadullisista asioista. Ja neuvotteluissa on saatava kirjauksia siitä, että määräaikaisilla työsuhteilla kikkailu lopetetaan ja ihmisten jaksamiseen ja työhyvinvointiin kiinnitetään oikeasti huomiota.

Ei kukaan jaksa näin. Minä en ainakaan jaksa kauan. Holtittomasti kehittynyt työnkuva, määrittelemätön vastuu, määräaikainen työsuhde, muita pienempi palkka ja huono johtaminen. Miksi minä tähän suostun? Se on hyvä kysymys.

Sauli Niinistö - seurapiirien aatelia vai presidenttiainesta?

Siitä on aika tarkkaan pari viikkoa vajaa kaksi vuotta, kun puhelimeni soi matkalla kampaajalle. Sauli Niinistön avustaja soitti ja kysyi, laittaako Sauli illalla frakin vai puvun päälle. Sanoin, että muutkin miehet pukeutuu frakkiin, joten se olisi hyvä. Aiemmin samainen avustaja oli kysellyt juhlan emännältä minusta. Sauli osaisi nyt varmasti käyttäytyä kuten seuralainen parhaimmillaan vaan voi.

Juhlan alkua odotellessa mietin, mitä puhemiehen kanssa kuuluisi puhella. Maailman tilasta? Säästä? Juhlista? No, eiköhän puhemies ole puhemies ja hoida homman kotiin. Lähes ensimmäisenä puhemies Niinistö kertoikin, että aikoo heti päivällisen syötyään poistua. Mimmoinen mies poistuu treffeiltä ennen jälkiruokaa, ajattelin.

Niinistö on ollut puhemiehenä kova ottamaan kantaa. Milloin hän laittaa ruotuun eduskunnan urheilukerhoja, milloin poissaolevia kansanedustajia. Viimeksi hän keksi, että paikallaolot voidaan vioittuneen läsnäolopainikkeen sijaan ilmoittaa pyytämällä puheenvuoro. Mahtavaa innovatiivisuutta!

Niinistö kieltäytyi presidenttiehdokkuudesta. Ei kuulemma kiinnosta. Kokoomus on pulassa, mistä mies miehen tilalle. Stubb? No ei lähde. Katainen on jo valtiovarainministeri ja Ilkka Kanervaa ei tohdi enää asettaa mihinkään julkiseen pestiin kokoomuksen mainetta pilaamaan.

Olisin toivonut Niinistöltä puhemiehenä aitoa arvojohtajuutta, sillä minusta hänestä olisi ollut siihen. Hän voisi ottaa oikeisiin asioihin kantaa, olla mies paikallaan, jos vain haluaisi. Köyhäksi on jäänyt ura puhemiehenä, kuten treffit TYYn 85-juhlissa konsanaan.