Kaikki pienet ensin

Mitä jos edunvalvontaa ja asioita tehtäisiin ilman ainaista vastakkainasettelua? Onko esimerkiksi oikeasti niin, että jos perusturvaa korotetaan, se on ansiosidonnaisella eläviltä pois? Onko niin, että jos asunnot muokataan esteettömiksi, se on jotenkin ei-vammaisille epäedullista? Onko niin, että jos vanhusten asiat laitetaan hoivakodeissa kuntoon, opiskelija ei saa voita leivälle?

Minun yhteiskunnassani heikointa ajatellaan aina ensin. Nykyinen hallitus on puolestaan toteuttanut kivuttomasti elinkeinoelämän ja sitä edustavien etujärjestöjen vaatimaa politiikkaa. On poistettu työnantajien kelamaksut, on jätetty pääomatulot verotuksellisesti rauhaan, on mahdollistettu alihankkijoiden holtiton käyttö ja on annettu heikentää työntekijöiden etuja ja oloja. Perusturvaa ei ole parannettu.

Esimerkiksi harmaan talouden kitkeminen toisi miljardeja yhteiseen pottiin jaettavaksi. Silloin voisimme parantaa kaikkien heikoimmassa asemassa olevien asemaa yhteiskunnassa. On tutkitusti sekä yksilön hyvinvoinnin, että yhteiskunnan kehityksen ja kilpailukyvyn kannalta parempi, jos tuloerot ovat pienet, eivätkä suuret. Jo tästä näkökulmasta kaikki tuloeroja kasvattavia toimia tulisi välttää. Elinkeinoelämän paapominen pienen ihmisen kustannuksella on saatava päätökseen. Onneksi ensi keväänä kansa voi taas valita toisin.

Pieniä iloja, suuria tunteita

Keräsin pienenä ämpärin täyteen sammalta ja päälle kerroksen mustikoita. Loppuajan lähinnä viihdytin muita metsään lähteneitä. Kärsivällisyys ei yksinkertaisesti riitä pienten marjojen kanssa pipertämiseen ja viihdyttämisessä olen aina ollut muutenkin parempi.

Voin samoilla metsässä tuntikausia. Sienestämisessä on jotain aivan valtavaa lapsenomaista löytämisen riemua. Kun silmiin osuu lehtien keskeltä rypäs kuivia ja kauniita suppilovahveroita, tulee onnistumisen tunne, jota joutuu muussa tekemisessä välillä kunnolla etsimään. Suppilovahveroita ei voi löytää, ellei pidä silmiä koko ajan auki ja keskity pelkästään siihen, mitä etsii.

Tunnustaudun suurten tunteiden kanssa eläjäksi. Elän hetkessä ja yleensä aina täysillä. Itken surut, ja nauran ilot. Nautin eniten onnistumisesta, jos sen voi jakaa muiden kanssa.

Aikuisena ystävien löytäminen ei ole välttämättä ihan helppoa. Olen ollut todella onnekas, kun olen saanut viime vuosina toimia sellaisissa yhteisöissä, joista olen löytänyt paitsi maailman ammattitaitoisinta ja sitoutuneinta väkeä, myös ihania ihmisiä, joista on tullut ystäviäni. Nämä hienot ihmiset ovat elämäni suppilovahveroita. Onneksi olen osannut pitää silmät auki ja keskittyä olemaan läsnä.

Länsirintamalta ei mitään uutta

Pelolla johtamiseen kuuluu mm. tiedon epämääräinen ja epätasainen jakaminen, ohjeiden ja pelisääntöjen ainainen muuttuminen, ihmisten syyllistäminen, epämääräiset ja negatiiviset palautepalaverit sekä samanaikainen julkinen kehuminen. Lisäksi pelolla johtaja ottaa repertuaariinsa suoran uhkailun, jos joku alaisista on niin talipää, ettei edelliset mene perille.

Työelämässä meitä suojaavat monet lait ja normit, siis periaatetasolla ja ihannetilanteessa. Sairasta esimiestä lait ja säännöt eivät kuitenkaan koske, sillä hän ei näe oman ympyränsä ja itsensä ulkopuolelle. Sairas esimies ei yksinkertaisesti kykene näkemään omassa toiminnassaan mitään moitittavaa ja jostain kumman syystä on usein sen verran ”hyvillä” sosiaalisilla taidoilla varustettu, että saa muitakin uskomaan tämän. Manipulointi ja pelaaminen kuuluvat sairaan esimiehen mielipuuhiin ja samalla hän kuvittelee muiden toimivan koko ajan samalla tavalla.

Kaikki eivät kuitenkaan sopeudu pelolla johtavan esimiehen vietäväksi. Pelolla johtava esimies ei unohda koskaan ja antaa välillä ymmärtää, että asiat ovat kunnossa, kunnes lyö taas, ja lyö aina kovemmin. Tällainen henkilö, joka ei kykene ottamaan senttiäkään kriittistä edes rakentavaa palautetta vastaan, hoitaa asian lopulta niin, että ympärillä ei tällaista palautetta anneta. Jos ja kun joku sitä antaa, hänestä on päästävä eroon. Tavalla tai toisella.

Länsirintama oli yksi karuista sodan näyttämöistä. Jokainen tunnistaa elämään jääneen lauseen ”Länsirintamalta ei mitään uutta”. Länsirintamalla tapahtui kovin vähän, mutta se ei missään nimessä tarkoittanut sitä, että siellä ei olisi tarvinnut pelätä, vaan päinvastoin. Samanlaista on elää työyhteisössä, jossa esimies johtaa pelolla. Koskaan ei tiedä milloin se iskee ja miten.

Omaa luokkaansa kolahdutti

Olipa mukava katsoa Ylen dokumenttia erityisluokasta ja Ulla-opettajasta, jonka missiona oli saada oppilaiden käteen päästötodistukset ja oppilaisiin itseluottamusta ja uskoa tulevaisuuteen. Dokumenttia katsoessani koin toisaalta erittäin vahvoja tunteita, kahdestakin syystä.

Oma yläasteen luokkani ja toimintamme silloin ei olisi vähempää tai enempää voinut muistuttaa tuon dokumentissa kuvatun 9 H -luokan sähellystä. Erona oli se, että meitä ei erotettu omaksi erityisluokakseen, vain painelimme menemään koko parinkymmenen oppilaan joukon mukana. Kaikki saivat silloinkin päästötodistukset ja suuresta osasta tuli kunnollisia kansalaisia, jos näin voi sanoa. Toinen ajatus, jonka huomasin tahtomattani pysäyttävän itseni oli se, että tuota minunkin piti tehdä. Opettaa erityisluokkaa, tehdä jotain oikeasti merkittävää.

Palataan kuitenkin dokumentin opettajaan Ullaan. Ulla, eläkeikää lähestyvä erityisopettaja oli empaattinen, osaava, nuoria hienosti kohteleva ja lämmin ihminen. Sellainen, jota pitäisi olla helppo fanittaa, vaikka ei ymmärtäisi erinomaisia pedagogisia taitoja, jotka hänen toiminnassaan koko ajan näkyivät.

Nuoret, joita erityisluokkalle oli sijoitettu, olivat siististi pukeutuneita ja suuri osa tuli selvästi hyvin toimeentulevista kodeista. En voinut välttyä Ullan ihailulta, siltä erinomaiselta kyvyltä saada kirjoilevista ja sisäänpäin kääntyneistä nuorista ulos mahtavia oman elämän analyysejä, mutta samalla mietin, miten hukassa noiden lasten vanhempien täytyi olla.

Nuori tarvitsee rajoja ja etenkin sitä, että niistä pidetään kiinni. On turha sanoa, että nukkumaan mennään joka ilta kymmeneltä, jos siitä jaksaa pitää kiinni kerran. On turha jättää kiroilut tai vittuileminen huomioimatta luullen, että tekee hyvän teon, kun samalla antaa todellisuudessa nuorelle signaalin, että ei välitä.

On hienoa, että meillä on koulujärjestelmä, joka pystyy antamaan hukassa oleville nuorille mahdollisuuden. Ulla-opettajan kaltaisia ihmisiä tarvitsemme lisää. Sekä kouluihin, että koteihin. Aikuisten tehtävä on asettaa rajat ja ymmärtää nuoria, vaikka he puhuvatkin omaa kieltään.

Kuninkaanhaan 9 B luokalta noustiin lukioihin ja ammattikouluihin, jatko-opiskelemaan ja ammatteihin. Vaikka meitä ei ohjannut erityisopettaja, meidät pelasti se, että opettajat välittivät. Opettajat eivät päästäneet meitä karkuun, vaikka olen varma, että välillä niiden teki mieli niin tehdä. Haistatteluun ja poissaoloihin puututtiin, kiusaamista ei hyväksytty.

No entä sitten se opettaminen. Onhan tässä aikaa tehdä urasuunnitelmia ja ura-valintoja vielä vaikka kuinka kauan.

Työurakeskustelussa pitää uskaltaa puhua myös kotona lapsia hoitavista naisista

Helsingin Sanomat uutisoi jälleen 22.9. kotiäideistä, jotka harmittelivat kovin pientä rahaa, jonka lapsen kotona hoitamisesta saa. Talouselämä kirjoitti puolestaan viime viikolla suuren kansainvälisen yrityksen naispuolisesta globalisaatiojohtajasta, joka oli ennen pestiään hoitanut lapsia kotona 12 vuotta. Selvisi, että perhe on asunut useita vuosia maailman eri kolkissa miehen työn vuoksi. Tästä huolimatta suuri määrä osaamista on jäänyt hyödyntämättä ja perheen äidin työura on 12 vuotta lyhyempi.

Minua hämmästyttää se, että naisten kotona olemisesta ei puhuta työurakeskustelun yhteydessä. Tai muutenkaan. Miten meillä on varaa ja järkeä kustantaa esimerkiksi yliopistotutkinto naiselle, joka jää vuosiksi kotiin hoitamaan lastaan, kun samaan aikaan me koulutamme myös verovaroin yliopistotasoisia lastentarhanopettajia, joille tuo lasten kasvatustehtävä paitsi luontevasti, myös ja etenkin työmarkkinoiden toimivuuden kannalta kuuluisi. Tämä on minusta yhteiskunnallisesti erittäin merkittävä ongelma.

Työurien kannalta yksilöllisesti suurimmat epäkohdat löytyvät puolestaan kotona lapsia hoitavien vähän koulutettujen naisten joukosta. Heillä on tutkitusti edessään vaikein työura kaikilla mittareilla mitattuna. Näillä naisilla on ongelmia työmarkkinoille sijoittumisen, palkkauksen, uralla etenemisen ja viime kädessä eläkkeellä toimeen tulemisen kanssa.

Minusta on ihan ok olla kotona lapsen kanssa esimerkiksi kaksi vuotta. Mutta kaikkien, niin lapsen, kuin kotona hoitavan vanhemman kannalta töihin ja työmarkkinoiden käytettäväksi kuuluu palata. Minä en kannata kodinhoidontuen kuntalisiä, enkä korkeaa tuen määrää. Meillä on erittäin suuria ongelmia jo siinä, kumpi vanhemmista jää kotiin lasta hoitamaan, yli 90 prosenttisesti se on nainen. Naisten palkkaus ja uralla eteneminen laahaa jäljessä muutenkin, kiitos yhteiskunnan hyväveliverkostojen ja naisten osaamisen aliarvioimisen.

Kotona voi hoitaa lasta, mutta sen pitää olla oma päätös, niin taloudellisesti, kuin vanhempien välillä. Yhteiskunnan on lopetettava kotiäitiyteen kannustaminen ja patistettava kaikki naiset, niin korkeasti, kuin vähemmän koulutetut töihin. Työurat pitenevät, verovaroin hankittu koulutus ja osaaminen tulevat hyödynnetyksi ja tasa-arvo lisääntyy. Näiden pitäisi olla erittäin helposti allekirjoitettavia tavoitteita kenelle tahansa.

Valistunut vallankumous

Tunnustan. Porvarien valta Suomessa ja maailmalla ottaa päähän. Itse jakaisin hyvinvointia tasaisemmin, Robin Hoodin tyyliin. Verottaminen itsessään ei toki ole kivaa, ei edes Iloisten Veronmaksajien puheenjohtajille.

Verottamisen lähtökohtana tulee pitää julkisten palvelujen tarjoamista ja niiden tasoa. Sen jälkeen määritellään verokertymän tarve ja sitten mietitään mitä asioita verotetaan ja kuinka paljon. Noin yksikertaisesti ilmaistuna. Suuri osa valtion ja kuntien verotuloista kerätään ansiotuloista. Pääomatuloja verotetaan kevyemmin, mikä on jokseenkin hölmöä. Voisiko ehkä ajatella niin, että kaikkia tuloja verotettaisiinkin saman arvoisesti ja samalla progressiivisella asteikolla? Kulutusveroilla suunnataan puolestaan yksilön käyttäytymistä haluttuun suuntaan, mikä on järkevää, mutta joka usein rokottaa pienituloista kohtuuttomasti, sillä valintojen mahdollisuus pieni- ja suurituloisella ei ole samaa luokkaa.

Meillä olisi Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa varaa jakaa toimeentuloa oikeudenmukaisemmin. Verotus on tähän hyvä keino, ei toki ainoa. Joka tapauksessa muutokseen tarvitaan maailmanlaajuisia toimenpiteitä, kuten veroparatiisien kitkemistä ja maiden rajojen avaamista. Suomessa voitaisiin aloittaa kansalaisten yhdenvertainen kohtelu kuntarajojen poistamisella tai ainakin vähentämisellä. Mielestäni kansalaisten vaikutusmahdollisuudet oman alueen asioihin kun voidaan muullakin tavalla, kuin keinotekoisella kuntarajalla turvata. Eikä kuntahallinto sitä edes nykyisellään pysty turvaamaan, nimimerkillä kokemusta on kuntalaisaloitteista.

Vallankumous vaatii melkoista asennemuutosta, jos sitä ei haluta tehdä asein. Aseellinen vallankumous on puolestaan tällaiselle pasifistille vähän hankalaa ja johtaa muutenkin harvoin kovin hyvään lopputulokseen. Mistä asennekasvatus ja -muutos sitten aloitetaan, kun sitä ei voi reaalimaailmassa tehdä tyhjältä pöydältä? Ja kuinka paljon ihmisen luonne ohjaa toimintaa ahneuteen, vaikka kuinka kasvatettaisiin?

Ihanneyhteiskunnassani hyvinvointi jaetaan tasaisesti, eikä sitä ohjaa markkinatalous, vaan ihminen. Ennen vanhaan ja muualla maailmassa vallankumoukset ovat usein tai lähes aina lähteneet opiskelijoista. Pystyisikö meilläkin opiskelijapolvi tänäpäivänä murtamaan porvarihallituksen ja -hapatuksen hegemonian ja vaatimaan hyvinvointia kaikille?

Miksi tuloeroja ei kavenneta?

Suomessa ollaan siirtymässä yhä tiukemmin kohti tasaverotusta, mikä heikentää entisestään pienituloisten asemaa ja parantaa suurituloisten ostovoimaa. Mikäli esimerkiksi aiemmin kesällä Hetemäen työryhmän esitykset marginaaliveroasteen ylimmän rajan alentamisesta ja samalla kulutusverojen kasvattamisesta menevät läpi – mitä en porvarihallituksen linjaa seuranneena pidä edes kovin mahdottomana – kasvavat tuloerot Suomessa entisestään. Samainen raportti tähtää siihen, etteivät verotulot lisäänny eivätkä laske, eli kun suurituloisille jää käteen aiempaa enemmän, niin pienituloiset sen maksavat. Hetemäki ystävineen tukee myös mielellään elinkeinoelämän ja yrittäjien käteen jääviä osuuksia, pienituloisten kustannuksella.

Pienituloinen käyttää suhteellisesti paljon suuremman osan tuloistaan suoraan kulutukseen, kuin esimerkiksi yli 3000 euroa tienaava. Pienituloinen kuluttaa asumiseen ja muihin elämisen kuluihin ja voi vain haaveilla Audista tai Kaukoidän matkasta. Kuinka me voimme sallia tämän nykylinjan, jossa jopa kevennetään ansiotulojen verotusta suurissakin tuloluokissa ja lisätään kulutusveroja?

Valtion verotuksen epäoikeudenmukaisen linjan korjaamisen ohella voisimme kiinnittää huomiota kuntien talouden tasapainottamiseen solidaarisella tavalla. Hetemäki ei vastaa tähänkään positiivisesti. Pääkaupunkiseutu voisi kuitenkin näyttää jo nyt hyvää esimerkkiä yhdistämällä ainakin Helsingin, Espoon, Kauniaisen ja Vantaan yhdeksi kunnaksi ja samalla koko seutukunnan verotulot olisivat kaikkien käytettävissä. Tämä tarkoittaisi kauniaislaiselle pientä lisäystä, mutta vantaalaiselle laskua. Kauniaisten veroprosentti on 16,5 ja Vantaan 19. Kauniaisissa keskitulot olivat viime vuonna pääkaupunkiseudun suurimmat, lähes 55 000 euroa tulonsaajaa kohti. Vantaalla samainen summa ei yllä 30 000 euroon. Yhtenäistä veroprosenttia vastustaa toki myös Espoo ja Helsinki.

Lopuksi takaisin yksilön verotukseen. Hölmöläisten peittoa pidennetään pienituloisten kohdalla tällä hetkellä siis tulonsiirroin, mitä pidän riittämättömänä ja paitsi turhana kyykyttämisenä, myös turhana byrokratiana. Voisimme aloittaa verolinjausten muuttamisen esimerkiksi siitä, että työmarkkinatuesta ja muista sosiaalietuuksista ei makseta veroa ollenkaan, kun niistä nyt maksetaan jopa enemmän, kuin ansiotuloista. Lisäksi 3000 euroa ja enemmän tienaavien verotusta on kevennetty sillä kustannuksella, että verotuloja on ollut pakko hankkia muualta. Tämä tilanne voitaisiin palauttaa ennalleen, etenkin mikäli kuntien ja valtion verotuksen suhdetta muutettaisiin samalla. Verotuloja pitäisi siis hankkia mieluummin hyvin tienaavien ansiotuloista, kuin pienituloista kurittavilla kulutusveroilla ja tasaveroa muistuttavalla verotuksella. Itseasiassa nykyinen valtion ja kuntien verotusjärjestelmä jo enemmän kuin muistuttaa epäoikeudenmukaista tasaveroa.