Tieliikennekuolemien määrä on kymmenen vuoden aikana pudonnut seitsemästä sadasta neljään sataan vuodessa. Suunta on oikea, mutta jokainen onnettomuus on turha ja liikaa.
Satakunnan Kansa uutisoi viime lauantaina koko sivun kokoisella jutulla Luvian kohdalla tapahtuneesta onnettomuudesta. Kuvat oli otettu autojonosta, joka onnettomuuspaikalla oli tukkinut tietä useita tunteja, sekä romuksi menneestä Opel Corsasta. Tuota Corsaa ajoi rakas kummitätini. Hän oli matkalla Turkuun opiskelemaan, kuten niin monena muunakin perjantai-aamuna kuluneen vuoden aikana.
Ihmisen mieli on kummallinen. Ensimmäinen reaktio tällaisessa tapahtumassa on shokinomainen epäusko. Melko pian mieleen alkaa nousemaan kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia. Miksi piti lähteä ohittamaan, mitä hän sillä voitti. Kummitädilläni oli kotoa lähdettyään 13 kilometriä kiire, jonka jälkeen kiire loppui ikuisiksi ajoiksi. Hän oli 45-vuotias.
Parempaa kummitätiä en olisi itselleni voinut toivoa. Hän kuunteli, neuvoi, ymmärsi, hyväksyi, oli läsnä. Kaikki muistot ovat hyviä. Serkuilleni toivon voimaa jaksaa elämää ilman äitiä. Äidilleni yritän antaa myös kaiken tukeni pikkusiskon menetyksen johdosta. Muistoja ei kukaan voi onneksi ottaa pois.
Kiitos kaikille osanotosta, lämpimistä sanoista ja halauksista. Yksi on poissa, mutta elämän täällä on jatkuttava.
1 comment:
Voi ei, en tiennyt.
Voimia ja aikaa surulle, lähetän lämpimiä ajatuksia luoksesi.
Onneksi "siellä" jossain on monta hyvää tyyppiä vastaanottamassa!
Post a Comment